maanantaina, lokakuuta 15, 2007
Yhden illan juttuja
Joskus minua harmittaa olla "tällainen tyttö". Harrastan siis yhden illan juttuja. Tässä vaiheessa elämää pitäisi jo tajuta, ettei ihan kaikkia koulutöitä vaan voi tehdä huolella sen yhden ja viimeisen illan aikana. Hävettää huomenna esitellä sitä tulosta. Töitä arvioiva opettajakaksikko on varsin suorasanainen, mikä on vain hyvä. Ajattelin tehdä etukäteen listan kaikista puutteista ja virheistä, joita työstä löytyy, ja testata löysikö opettajat kaikki samat. Tai oikeastaan - kuinka paljon enemmän he huomasivat. Yksi opiskelija tänään sanoi, että nämä opettajat muistuttavat ihan Idols-tuomareita. Ehkä tänä iltana valmistan huomisesta esityksestä niin hyvän, että kirjallisen version heikkous unohtuu...
sunnuntaina, lokakuuta 14, 2007
On sunnuntai
Seminaarityö on nyt tehty ja palautettu. Myöhässä, mutta kuitenkin (opettaja sanoi, että ei haittaa, jos joillakin vähän myöhästyy, kunhan ei kaikilla... Päätin vain olla yksi niistä joistakin). Sen tutkielman taso oli niin heikko, että melkein hävetti palauttaa. En oikein tajua, mikä minulle on tullut, kun mielestäni joskus olin vielä ihan hyvä opiskelija.
Torstaina oli Oodin uuden ja vanhan hallituksen virkistäytymisilta. Oli mukava saunoa ja syöpötellä, vaikkakin mielen syrjällä oli se vielä silloin tekemätön työ. Tarkoituksena oli vielä saunaillan jälkeen istua koneen ääreen naputtelemaan juttua, mutta yritykseksihän se jäi. Sain dokumentin räiskäistyä auki ja kirjat ja lehtiset syliin, mutta koitahan itse kirjoittaa tieteellistä tekstiä kahden siiderin ja viinilasillisen jälkeen. Lieneekö koulutöissä promillerajaa?
Äskettäin kävin tuolla yhdellä laavulla vähän retkeilemässä. Siellä oli muutamia melkein tuttuja tyyppejä (tutun tuttuja ja joitakin meidän koululaisia), jotka vaikuttaa ihan kivoilta. Saatan yrittää hakeutua kaveriksi, kun tämä kaupunki vähitellen alkaa tyhjetä minun tutuista.
Sää muuttui tosi kurjaksi. Vettä sataa. Onneksi ehdittiin alta pois. Kyösti söi makkaraa kai vähän liikaa, kun oksensi kaiken pihalle.

perjantaina, lokakuuta 12, 2007
Siivousvimma
Nyt tekisi vain mieli puunata oma tupa lattiasta kattoon, nurkasta nurkkaan. Hirveästi haittaa töihin keskittymistä tämä mieliteko. Äsken hieman retkahdin ja kuurasin jo kylppärin.
keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007
Viimetippa
tiistaina, lokakuuta 09, 2007
Vapauttavaa vertaistukea
Tällä hetkellä proseminaarityön palautukseen on aikaa kaksi ja puoli päivää. Vielä aamulla olin varma, että olen porukan viimeinen, joka ei ole työtä vielä valmiiksi saanut. Tänään tunneilla kuitenkin aihe tuli puheeksi, ja sain kuulla että kanssani samassa jamassa on vielä vaikka kuka! Laiska surkimus olen, mutta en yksin.
Aamulla kävimme pitämässä pienen musiikkituokion kehitysvammaisten päiväkeskuksessa. Hauska oli huomata, kuinka talon väki oli vähästä onnellinen.
Kyösti oli yläkerran isännän seurana tänään pari tuntia, kun olin vähän koulustelemassa. Tuollahan tuo oleskelee vieläkin. Menen kohta taas vaihteeksi sinne syömään (itsepähän pyysivät!), niin sitten tulee poika takaisin. On tämä yksinhuoltajan arki rankkaa, mutta onneksi on apu lähellä.

Kyösti sitten vihaa kylpyjä. Voisiko enää säälittävämmältä näyttää?

sunnuntaina, lokakuuta 07, 2007
Oikea koulupäivä
Minulla on huomenna luvassa koulupäivä, jota voi jo nimittää oikeaksi koulupäiväksi. Tarkoitus on viettää koulussa 8.15 - 15.15 välinen aika kokonaisuudessaan. Aika hurjaa. Vielä tässä illan mittaan on tarkoitus valmistella jotain sanottavaa kurssikaverille, jonka seminaarityön huomenna opponoin. Jännä lukea ja arvostella toisen työtä, kun ei edes osaa hakea kasvoja kyseiselle henkilölle. Sitten pitäisi vielä tehdä yksi tehtävä tieteellisen kirjoittamisen tunnille. Hyvä ilta luvassa... Ja juuri tänään, kun asuntooni on ilmestynyt televisio.
Proseminaarityön pitäisi olla valmis torstaina. Onneksi nyt on kuitenkin jo aihe ja materiaalit valmiina. Enää se sisältö puuttuu. Käytännössä juttu on jo siis valmis. Aivan kuten Norjan retkikertomuksenikin oli ollut vain kirjoittamista vaille valmis jo jokusen viikon. Huomenissa siihen voi jo varmaan tutustua osoitteessa www.tsaibma.com.
Jospa laittaisin nyt hieman teetä tulelle (unohtamatta kattilaa liedelle) ja sitten kävisin töihin käsiksi. Joo, kyllä.
Lisäys seuraavana päivänä: Olipa vain pitkä päivä. Aamutuntien jälkeen seurasikin kahden ja puolen tunnin tauko, jonka tulin viettämään kotiin. Sen jälkeen palasin koululle. Opettaja ilmoitti olevansa valmistuvien opiskelijoiden esittämisseminaarissa ja näin ollen jakoi vain läjän monisteita, jotka saisimme lukea omillamme.

torstaina, lokakuuta 04, 2007
Vuosi sitten
Olen hämmästellyt teksteissäni usein sitä, kuinka nopeasti aika kuluu. Teenpä sen taas: MITÄ IHMETTÄ, TAAS ON LOKAKUU! Jos kalenteri ei ihan muuta väittäisi, olisin vakaasti sitä mieltä, että viime lokakuusta EI voi olla kahtatoista kuukautta. Toisaalta kun ajattelee, mitä kaikkea onkaan tapahtunut sitten viime lokakuun, 365 päivää ei enää tunnukaan niin pitkältä ajalta. Rupesin miettimään, missä mentiin vuosi sitten. Mitkä asiat ovat yhä ennallaan ja mikä on muuttunut? Olenko minä muuttunut?
Vuosi sitten tähän aikaan asuin vielä Oulun Heinäpäässä mukavassa ja tilavassa yksiössäni Kyösti-koiran kanssa.
Olin juuri aloittanut uudessa työssä henkilökohtaisena avustajana. Ruusuinen maailmankuvani alkoi ottaa uutta muotoa - elämä on epäreilua. Niin kauan kun tunsin salaa sääliä miestä kohtaan, niin kauan työ tuntui melkein mahdottomalta. Viimeisten viikkojen aikana opin suhtautumaan miehen sairauteen samoin kuin hän itse, asian hyväksyen. Tämän parikuukautisen työkokemuksen jälkeen näin ympärilläni enemmän sairaita ja vammaisia. En siksi, ettäkö heidän määränsä olisi yhtäkkiä rajusti lisääntynyt, vaan koska vihdoinkin tajusin heidän olevan keskuudessamme.
Vuosi sitten lokakuun ensipäivinä valmistelin projektisuunnitelmaa nuorten rock-tapahtumaa varten. Suoritin siis itsenäistä oppikokonaisuutta Mikkelin kouluun.
Harrastin mummoilua yhdessä vanhan muoniolaisystävän kanssa. Kävimme vesijumpissa ja aloimme myös neuloa ja virkata yhdessä.
Kävin Oulu-opiston kuvanveistokurssilla ja taiteilin vanhemmilleni betonisen Timo-patsaan(jonka isäni myöhemmin salaa maalasi pronssimaalilla).
Opiskelin pääasiassa journalismia.
Olin lähes taloudellisessa ahdingossa ja kaiken kukkuraksi sain elämäni suurimman sähkölaskun. Olin aivan liian kiireinen ja stressaantunut, niin että tuli oikein äitiä ja isää ikävä. Ja kun he sitten kyläilivät, kävin väsyksissäni vollottamaan kuin mikäkin ipana.
Viime lokakuussa yritin lukea Sinuhe Egyptiläistä varmaan neljättä kertaa siinä edelleenkään onnistumatta.
----
Nyt jos tähän hetkeen vertaa, niin en elämääni viimesyksyiseen vaihtaisi. Vaikka kohtapuolin saattaakin tilin saldo alkaa näyttää siltä, että töihin pitäisi mennä, en uskoisi jaksavani ainakaan niin suurta viikkotuntimäärää.
Asuntoni Oulussa oli toki lähes luksusvarusteltu näin opiskelijan näkökulmasta. Nykyinen asuntoni on kymmenen neliötä pienempi, eikä täällä ole saunaa, ei parveketta, ei tiskikonetta eikä jumppasalin kokoista vaatehuonetta, mutta täällä Mikkelin Tuppuralan asunnossani olen vain hissimatkan päässä rakkaasta serkustani ja tämän avosiipasta. Se jos jokin on luksusta.
Kyösti on yhä kuvioissa ja sekin tykkää yläkerran väestä.
Tähänkin lokakuuhun mahtuu projektityöskentelyä, joka on tällä kertaa seminaarin järjestämistä.
Mummoilen aika vähän tätä nykyä. Ehkä se on ihan hyvä. Mikkelin vesijumppiin en ole tutustunut, mutta uimahallikausi pitäisi ainakin uinnin osalta taas käynnistää.
Tänä syksynä kuvanveisto on vaihtunut Mikkelin kansalaisopiston maalaustaiteen peruskurssiin.
Nyt keskityn yksinomaan kulttuurituottajan opintoihini. Journalismi on täysin tauolla.
Rahallisesti pärjäilen. Stressiä on koulusta sopivasti. Kiireitä ei ole liikaa. Äitiä ja isää pitää aina pikkuisen ikävöidä, vaikka olisikin hyvä olla.
Tällä hetkellä minulla ei ole mitään kaunokirjallista luettavana. En vähään aikaan aio yrittää edes Sinuhea.

torstaina, syyskuuta 27, 2007
Suuri turvallisuusriski
Minuun iskee harvoin flunssa. Nyt kuitenkin pieni syyspöhnä vaivaa. Aamuisin on kurkku hieman kipeä ja ääni käheä. Aamupäivän olen tukkoinen ja uupunut, koska olen nukkunut huonosti ja katkonaisesti. En normaalissa terveydentilassakaan ole turhan skarppi, joten tässä tilassa hajamielisyys oikein korostuu. Äskettäin kun tulin sisään Kyöstiä ulkoiluttamasta, kauhistelin jälleen asuntoni tukalaa ilmanlaatua. Avasin ikkunan. Loikoilin sängyllä ja kuuntelin Helsingin Sanomien asiakaspalvelun jonotusmusiikkia puhelimen kaiuttimesta. Tukkoinen nenäni haistoi kummallisen käryn... Puhelimeni oli latauksessa ja epäilin laturin olevan rikki ja pian räjähtävän. Nuuhkin siis tovin luuriani ja laturia, mutta totesin ne vaarattomiksi. Sitten kauhukseni muistin laittaneeni kattilaan vettä kiehumaan jo kauan sitten. Jo ennen Kyötin ulkoilutusta eli ainakin kaksikymmentä minuuttia sitten! Siellä se tyhjä kattila kärysi liedellä. Kuka pelastaisi minut itseltäni?
maanantaina, syyskuuta 24, 2007
Tassut tallaa tyhjää
Koulu on nyt sellainen kipupiste elämässäni, että se uhkaa halvaannuttaa tällä hetkellä muuten niin eläväisen olotilani. Ehkäpä juuri estääkseni niin käymästä, unohdan jatkuvasti, että päivätyönihän kuuluisi olla opiskelu. Minulla on äärimmäisen vähän lähiopetusta, eikä minulla ole omaa opiskelijaryhmää. Olen täysin vieraantunut koko laitoksesta, mistä syystä varmaan onkin niin helppo unohtaa koko roska. Viime viikolla istuin aamulla luokassa odottamasssa viikon ainoiden tuntien alkamista. Siinä vaiheessa, kun kaikki kurssikaverit ja opettaja olivat myöhässä yli viisi minuuttia aloin epäillä olevani väärässä paikassa väärään aikaan. Kipaisu alakäytävän lukujärjestyksille vaakuutti minun olevan ihan oikeassa paikassa. Pistipä sitten silmääni viereisen ilmoitustaulun lappu: "Hyvinvointia taiteesta ja kulttuurista 18.9. Moision sairaalan piha klo 8.00." Niillä tunneillahan minun kuului olla. Kello oli 8.25 ja minä toisella puolella kaupunkia. Ei ollut sana kantautunut minulle Lapin vaellusreissulle asti. Jos olisi edes yksi tuttu opiskelija ollut kyseisellä kurssilla, niin ehkä sitten. Rupesi suututtamaan ihan vietävästi. Ei pelkästään tuo yksi kurssi vaan koko säälittävä yritykseni räpiköidä koulu läpi omalla surkealla opinto-ohjelmalla ilman koulukavereita ja ilman opetusta. Rupesi kertymään silmiiin katkerasti polttelevaa nestettä ja piti käydä vessassa kokoamassa itseni.
Keskiviikkona aloitin maalauskurssilla. Tehtiin vasta pohjia. Hauskinta kurssilla oli huomata, että pystyin kommunikoimaan täyskuuron naisen kanssa hyvin alkeellisilla viittomilla, joita pikkutyttönä opeteltiin iloksemme.
Aika kuluu jotenkin ihan mielettömän nopeaa. Päivissä on sisältöä, vaikka ei aina niin hyödyllistä. Vaikka nyt tuo koulu tuntuukin hirvittävältä ja etäiseltä haasteelta, niin muuten tuntuu, että olen jotenkin onnellisempi kuin aikoihin. Täällä vain tuntuu kaikki olevan kohdillaan. Piristää kummasti mieltä myös tuo melkein naapurin poika, jota olen jokusen kerran tavannut.

tiistaina, syyskuuta 18, 2007
Kepeä paluu areenalle
Pitkähkö blogitauko taas takana. Juuri sain asennettua netin (piuhat löysi paikkansa kun sain pikkuisen konsultaatioapua vanhimmalta veikalta...), joten nyt on lupa odottaa päivityksiä hiukan tiheämpään tahtiin.
Kaikenlaista olen ehtinyt touhuta, mutta en jaksa vielä selostaa... Aloitan siis kevyesti Myrtin haasteella.
Tulin just kaupungilta kotiin ja hankkiuduin eroon siivosta vaatekerrasta. Nyt siis on ylläni häpeällisen nuhjuiset ruskeat lökärit, joiden lahkeet on ihanasti survottu ruskea-valkoraidallisten sukkien sisään. Paita on perusmusta trikoopaita, jossa on kainalossa reikä. Pikkupöksyt on ainoa soma osa asuani tällä hetkellä. Mustat retrokukkaiset ovat ne. Tissipussitki on vanhat ja kulahtaneet. Nyt rupesi ärsyttämään vaatekaapin sisältö.. Paska.

Tehtävänanto: Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.
Tulin just kaupungilta kotiin ja hankkiuduin eroon siivosta vaatekerrasta. Nyt siis on ylläni häpeällisen nuhjuiset ruskeat lökärit, joiden lahkeet on ihanasti survottu ruskea-valkoraidallisten sukkien sisään. Paita on perusmusta trikoopaita, jossa on kainalossa reikä. Pikkupöksyt on ainoa soma osa asuani tällä hetkellä. Mustat retrokukkaiset ovat ne. Tissipussitki on vanhat ja kulahtaneet. Nyt rupesi ärsyttämään vaatekaapin sisältö.. Paska.
maanantaina, elokuuta 20, 2007
Sukulaisrakkautta
Tänään käynnistyi viimeinen viikko Pohjanmaata. Isä haki kesäautonkin jo pois. Loistotäti kuitenkin pelasti, kun uskalsi antaa oman autonsa lainaan. Onneksi ne autot on paljolti samanlaisia (molemmat on vihreitä), niin osaan ajaa sitä tätinkin autoa.
Lauantai-iltana Mikkelin vatsaa kasvattava serkkutyttö ja J.Timberlake-kopio saapuivat kulmille. Sunnuntaina minulla sattui olemaan viimeinen vapaa, joten oli harvinaista seuraakin tarjolla. Leppoisa päivä vietettiin; rullaluistelua, ruokaa, sulkapalloa, sunnuntaiherkkuja ja porkkanasämpylöitä. Iltasella piti myös pitää suojautumisharjoitukset tirkistelijän varalle (kylällä liikkuu öiseen aikaan tirkistelijä!). Talon alakerrassa nukkuva nuoripari kävi leikisti nukkumaan ja minä sain esittää tirkistelijää. Kurkistelin ikkunan takaa ja pariskunta etsi parasta mahdollista sijaintia välttyäkseen tirkistelijän ahnaalta silmäparilta.
Perjantaina olin serkkujeni isoäidin hautajaisissa. Itse en edesmennyttä oikeastaan tuntenut, mutta omaiset koen kovinkin läheisiksi. Aluksi hieman epäröin, sopiiko minun mennä ollenkaan, mutta halusin kuitenkin olla mukana ja sillä tavoin kunnioittaa vainajan muistoa ja ottaa osaa läheisten suruun. Siitä on vuosia, kun olen viimeksi ollut hautajaisissa. Olen tainnut tuolloin olla vielä nuori lapsi, ja hautajaismuistoni ovat melko ahdistavia. Äidinisän hautajaisissa en oikein tiennyt, miten olla, kun muut serkukset vuodattivat kyyneleitä, mutta minua ei itkettänyt. Ratkaisuna yritin tihrustaa tekoitkua, joka luultavasti meni täydestä. Ei sillä, ettenkö olisi ollut surullinen tai kaivannut ukkia. Tilanne taisi vain olla niin outo. Perjantaiset hautajaiset olivat koskettavat, kauniit. Muistot lapsuuden ahdistavista kokemuksista vaihtuvat hiljalleen ymmärrykseen siitä, että oikeastaan hautajaiset onkin lohdullinen tilaisuus. Omaiset tekevät viimeisen palveluksensa ja saattavat vainajan ikuiseen lepoon (perjantaisen papin sanoin). Perjantaina olin surullinen, en ainoastaan hautajaisten vuoksi, vaan myös muiden tilaisuuden herättämien ajatusten takia. Kävin miettimään omia isovanhempiani ja sitä, kuinka en koskaan heitä kunnolla oppinut tuntemaan. Äidinäitiä en koskaan tavannut ja muutkin isovanhempani kuolivat kaikki varmaan ennen kuin ehdin kymmentä täyttää. Harvoin heitä pääsin tapaamaankaan, kun välimatkaa oli niin paljon.
Hautajaisista tulin suoraan töihin, enkä saanut siellä koko iltana mitään aikaan. Ajatuksivat sukeltelivat syvissä vesissä. Kummastelin, kuinka lukuisaan ihmisjoukkoon olenkaan kiintynyt. Ajatukset rakkaista ihmisistä aiheuttivat kummallisia tuntemuksia rintakehän alla, sellaisia kiintymyksen suloisia kouraisuja. Ajattelin omia veljiäni perheineen ja äitiä ja isää, ajattelin näitä Pohjanmaan pohjattoman ystävällisiä tätejä ja setiä, ajattelin uusia ja vanhoja ystäviä ja vaikka ketä ja olisin yhtäkkiä halunnut olla kaikkien kanssa. Epätoivoinen ajatus alkoi painaa mielessä: miten ikinä ehdin viettää aikaa kaikkien kanssa? Kaikki asuvat ympäri Suomen maata ja sen ulkopuolellakin ja kun kaikilla on työnsä ja koulunsa ja elämänsä.
Tuona päivänä menin vielä töiden jälkeen käymään serkkulassa kylässä, kun kerrankin siellä oli koko sisarussarja koolla. Se on uskomatonta porukkaa koko perhe(enkä kirjoita näin vain siksi, että tiedän heidän lukevan). Kehunpa nyt vähän, kun kerran alkuun pääsin; se perhe on sellainen, joka tosissaan pitää yhtä. He ovat aitoja, avoimia ja joskus jopa hämmentävän ystävällisiä. Sisarussarjan nuorimmainen päästi illan mittaan ilmoille omintakeisen rakkaudentunnustuksen. Voi veljet, että mieleni teki vastata samaan malliin, mutta tällä kertaa se vielä jäi sisälleni kytemään, odottamaan hetkeään. Uskonpa heidän kuitenkin tietävän, että ovat minulle rakkaita.
Kas, kas. Työpäivä lähenee loppuaan. Eipä ole taidetalossa ollut tänään paljon elämää. Pari kärpästä kiusasi, mutta niistäkin toisen tapoin ja tuli oikeasti vähän paha mieli... No kävihän täällä tosiaan yksi pariskuntakin (eikä tuttuja ollenkaan, eipä...)

tiistaina, heinäkuuta 31, 2007
Poikaystäväni Potter
Eilen oli ensimmäinen vapaapäivä 11 päivän työputken jälkeen. Olen "joojoo-nainen" eli minulle tietenki sopii tulla töihin aina ku tarvitaan. Niin kyllä oikeasti onkin, sillä kipeästi kaipaan kaiken sen rahan, mitä työstä on mahdollista saada. Eikä minulla sitä paitsi suuremmasti olisi päiviini muuta ohjelmaa.
Oli kuitenkin rentouttavaa saada yhden päivän ajan puuhailla ihan jotain muuta. Tietysti aamulla jo ennen seitsemää säpsähdin hereille ja kuvittelin olevani myöhässä jostain. Muistaissani päivän olevan vapaa, poistin tyystin kaikki hälytykset ja nukuin melkein yhteentoista. En olekaan varmaan koko kesänä niin pitkään nukkunut.
Päiväni ratoksi kävin koirien kanssa hyvän lenkin ja sitten luistelin itsekseni Haapajärvi-cityyn. Ostin jätskikiskasta salmiakkijäätelöä ja nautiskelin sen harvinaisessa auringonpaisteessa. Haapajärvellä muuten on - anteeksi nyt vain - ehkä maailman säälittävin jäätelökioski, mutta se siitä... Sitten käväisin vielä ruokakaupassa hakemassa reppuuni jotain evästä kotiin kannettavaksi. Siellä kaupassa käväistessäni sää oli jälleen muuttunut harmaaksi ja kun taas sain luistimet jalkaani, alkoikin vaihteeksi sataa vettä. Kosteana kotiin siis. Päivän leppoisuutta varjosti takaraivosta tuleva ääni, joka muistutteli, että viisaampaa olisi olla Haapavesi folkin toimistolla täyttämässä verottajan vuosi-ilmoituslomakkeita...
Tänään tein elämäni ensimmäisen kirjaostoksen. Ostin uutukaisen Harry Potterin. En enää kertakaikkisesti jaksanut odottaa. Sitä paitsi minulla on täällä iltaisin niin tylsää ja yksinäistä, että kyllä sen ansaitsin. Potterin Harry alkaa muuten olla jo miehen iässä.

sunnuntaina, heinäkuuta 29, 2007
Tänään: herkkumarjoja, limasammakko sekä taidekokeiluja.
Tätillä on tuolla pihalla vaikka minkä sortin marjapuskia. Pari päivää sitte söin mahani kipeäksi mustaviinimarjoja ja karviaisia. Eilen ja tänään olen siirtynyt lempeisiin vattuihin. Äskettäin iltalenkin jälkeen keräsin pikkukipollisen aamupuuroa varten. Suurin osa on vielä raakoja, joten aika vaivan sain nähdä löytääkseeni parikin kourallista.
Aamulla näin ison sammakon. Tosin kuolleen. Siinä se köllötteli tiellä selällään, ja yksi jalkakin oli irti. Ihan vähällä olin tallata sen päälle. Olisipa tuntunut iljettävältä.
Töissä valmistelin lasten taidekurssia. Tutkin talosta löytyneitä askartelu- ja taidetarvikkeita ja testailin vähän öljyväriliituja ja akryylimaaleja. Tämä vihreä äijä tuli siitä, että tämän kesän näyttelyn teema on kateus... Sitte vielä opettelin käyttämään toimiston skanneria. Niin että en sentään ihan huvikseni siellä vaan vihreitä miehiä taiteile.

Fritt Fall
Hieno homma, että ryhdistäydyin ja lähdin kokemaan kulttuuria - yksin. Miksipä pitäisi olla kiusallista käydä tilaisuuksissa ihan itsekseen?
Tämä RinneRadion ja Circo Aereon Fritt Fall oli kyllä näkemisen sekä kuulemisen arvoinen teos. Se oli siis yhdistelmä elektrojazzia ja sirkuskoreografiaa. Kaikki elementit yhdessä (mukaanlukien onnistuneen valaistuksen) saivat aikaan mielettömän intensiivisen tunnelman. Tykkäsin kovasti eläväisestä dramaturgiasta; yleisöä kiidätettiin sopivalla tahdilla tarkkailemaan herkkiä hetkiä villiä venkulointia. Leppoisa huumori hihitytti, esiintyjien taituruus hämmästytti ja kekseliäs musiikki vei mukanaan.
Onneksi oli muuten sade loppunut. Esityksen alkaessa yleisöä ei ohjattukaan saliin vaan pihalle. Pikkuisen kauhistutti, sillä en ollut varannut ulkovarusteita, eikä ilma ollut mitenkään lämpöinen. Ulkona nähtiin kuitenkin vain pieni alkunäytös. Siinä tanssija-akrobaatti Sanna Silvennoinen kiskaisi itsensä kevyesti puuhun sidottuun köyteen kieppumaan Tapani Rinteen musisoidessa maan tasalla.
Oijoi, oli kaikin puolin hieno keikka. Ainoa, mikä harmitti, ei ole vika sinänsä. Olisin vain tarvinnut itselleni useamman silmäparin, sillä välillä oli hetkiä, jolloin olisi pitänyt saada tuijottaa jokaista taiteilijaa. Joka puolella näyttämöä tapahtui jotain jännää ja silmäparkani joutuivat poukkoilemaan silmäkuoppieni päästä toiseen ihan hurjaa tahtia.
En ole ennen RinneRadion musiikista varsinaisesti vaikuttunut, mutta nyt olisi lähtenyt levykin mukaan, ellei muu yleisö olisi ehtinyt ostaa pöytää tyhjäksi edelläni.

lauantaina, heinäkuuta 28, 2007
Surkeilua sadesäällä
Voi kurjuus, miten on elämä ikävystyttävää. En nyt tarkoita, etteikö olisi mitään järkevää tekemistä. Onhan toki, mutta ei mitenkään innostaisi käydä käsiksi niihin parhaimmillaan yli vuoden takaisiin koulutehtäviin. Voi miksi olen taas tullu tänne?
Olen talonmiehenä Montenegrossa lomailevan tätini ja puolisonsa kodissa. Doris-koira on myös hoidettavana. Kaikki on mennyt hyvin; ei ole pannuhuoneessa paukauhdellut, ei ole räjähdellyt vesiputkia ja koirakin vaikuttaa elinvoimaiselta. Ainakaan ei liene puutetta ravinnosta, kun oli mokoma muutama päivä sitten töissä ollessani kiskaissut pöydältä lattialle lautasellisen tomaatti-pestosarvia ja pistellyt ne kaikki herkkusuuhunsa. Hauska on ollut seurata Kyöstin ja Doriksen ystävystymistä. Kyösti ei ole vuosikausiin oikein osannut leikkiä toisten koirien kanssa, mutta nyt se innostuu Doriksen kanssa riehumaan tuon tuosta. Muutenkin kaverukset oleilevat jatkuvasti yhdessä, eivätpä ne minun seuraa tunnu kaipaavan.
Vettä sataa aivan liikaa. Toissailtana lenkkeillessä se ei tosin haitannut minua ollenkaan. Vaan Kyöstipä kulki korvat luimussa ja yritti jäädä puiden alle suojaan. Minusta oli oikeastaan mukava kastua ihan läpimäräksi, eikä Doriskaan pannut pahakseen (me naiset ollaan niiiiin paljon urheampia...) Ilma oli lämmin ja sadevesi oli lämpöistä sekin. Pitäähän kerran kesässä saada kiskoa päältään iholle liimautuneita vaatekappaleita ja käydä lämpöisessä suihkussa ja sitten pukea ylleen ihanan kuivat vaatteet. Ja tietenkin villasukat. Rakastan villasukkia aina, mutta erityisen ihanat ne ovat juuri tuolloin.
Tänään tuo vesisade on masentava. Aamusta alkaen on satanut. Tänään Doriskaan ei halunnut ulos. Yritin patistella koiria ulos, mutta kummatkin jumahtivat vain eteiseen ja tuijottelivat vuoronperään ulos ja sitten epäuskoisena minua. Äh. Luovutin ja laitoin oven kiinni. Saa nähdä, onko sontayllätyksiä luvassa kun menen kotiin. Siis toisten kotiin.
Nyt olen töissä. Vielä reilu tunti. Yksi pariskunta on tänään käynyt. Onneksi minulla on täällä ihan järkeviä työhtehtäviäkin. Lasten taidekurssia olen suunnitellut. Yhden päivän ohjelman pitäisi vielä suunntella ja sitten keksiä joku yhteisesti tehtävä isompi työ ja sitten olisi se kurssi toteutusta vaille valmis. Lisäksi olisi pari Excel-taulukkoa koottavana.
Illalla menen ehkä käymään naapuripitäjällä Full Moon Dance -festareilla. Siellä olisi Circo Aeron ja Rinneradion yhteinen teos Fritt Fall. Vaikuttaisi ihan kiinnostavalta.

tiistaina, heinäkuuta 24, 2007
Malla on...
Tumpalta bongasin tämän hömppätestin. Tehtävänä oli siis googlettaa "Malla on" ja poimia 10 ensimmäistä lausetta. Saanen jakaa tulokset kanssanne.
1. Malla on Suomen lausujainliiton ja Suomen teatteriopettajien liiton puheenjohtaja.
2. Malla on ollut näyttelykissana aina hyvä rotunsa edustaja, sellainen valmis manx-paketti.
3. Malla on meidän perheen pikku lemmikki ja pidetty kuin kuopusta ikään. Tuntuu siltä, että Malla ei ole kasvanut ollenkaan aikuiseksi.
4. Malla on Mallan oikea "taiteilijanimi" eli nimi, jolla hän tekee työtään.
5. Malla on nuori nainen, nauttii seksistä ja tekemällä sitä työkseen yhdistää huvin ja hyödyn, kuten hän itse sanoo.
6. Malla on Pariisissa illalla vietettyjen synttäreiden jälkitunnelmissa ja huomaa nyt vasta vilkkuvan puhelinvastaajan.
7. Malla on Kantavana, eli saamassa varsaa, voi kun on ihanaa.
8. MALLA on kuin korkeatasoinen n. 27 m2 hotellihuone täydellisellä keittiöllä.
9. Malla on raskaana ja kaksoset tuloillaan!
10. Malla on mukavin.
sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2007
Jos maalla aaltoilisi
Myrtti innoitti avautumaan tästä aiheesta
Aallot maalla on anagrammi nimestäni. Sangen luova nuori nainen kun olen, käytin jotain netistä löytyvää anagrammi-konetta ja annetuista vaihtoedoista poimin tämän. Aallot maalla on kielikuva, joka osuvasti pukee sanoiksi verbaalin käyttäytymismallini; helposti höpötän sopimattomia juttuja, joita ei tietyissä paikoissa tai tilanteissa kannattaisi ilmoille päästää.
Haasteen voisin ihan omasta mielenkiinnosta heittää ainakin Nudistitrampoliinin Sussulle.
Blogistania on täynnä mitä mielenkiintoisempia bloginimiä.
Mistä ne ovat peräisin? Mikä on niiden tarina? Mikä on sinun tarinasi? Oliko sinun vaikea löytää/keksiä blogillesi nimi?
Kerro blogisi nimen ja/tai nimimerkin tarina ja haasta kolme muuta tekemään samoin.
Aallot maalla on anagrammi nimestäni. Sangen luova nuori nainen kun olen, käytin jotain netistä löytyvää anagrammi-konetta ja annetuista vaihtoedoista poimin tämän. Aallot maalla on kielikuva, joka osuvasti pukee sanoiksi verbaalin käyttäytymismallini; helposti höpötän sopimattomia juttuja, joita ei tietyissä paikoissa tai tilanteissa kannattaisi ilmoille päästää.
Haasteen voisin ihan omasta mielenkiinnosta heittää ainakin Nudistitrampoliinin Sussulle.
sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2007
Tuoretavarasoppa. Varoitus: saattaa sisältää myös ylipäivättyjä sattumia!
Arvoisat blogini lukijat,
Odotatte kaiketi minun poimivan blogini reilun kuukauden hiljaiselon ajalta kaikki helmitapahtumat luettavaksenne. Enpä niin kuitenkaan tee, sillä eihän teillä silloin paljon luettavaa olisi. Siksipä rivien täytteeksi selostan kaikki turhanpäiväisimmätkin arkiaskareeni tuolta ajalta, joten istukaahan mukavasti alas. Vanhempi serkkuni voi keittää voimaksi vaikkapa kupposen tummapaahtoista kahviaan ja pohjoisen velipoikani napatkoon tuoreen kihlattunsa seuraksi ruutua tuijottelemaan ja päivittelemään pikkusiskon suuria seikkailuja.
Lähdetäänkös liikkeelle toukokuusta. Kerroinkin jo siitä loisteputkiurakasta, joten siitä ei sen enempää. No ehkä sen verran, että tämä kyseinen teos sekä muut HoviArtin tämänvuotiset työt näkyivät eräs kaunis kesäaamu televisiossa. Jos Anttolassa päin liikutte niin siellä on teidän käytävä.
Toukokuuta elettiin myös silloin kun Malla istui kahden päivän ajan aikuisopiskelijoiden kanssa talousasioiden intensiivikurssilla. Huh huijaa. Jos olen hulluksi tullut, on vaikea sanoa johtuuko se elohopeamyrkytyksestä vaiko tästä kurssista. Olisikin edes ollut sillä ohi, että kärvistelin nuo tunnit sisätiloissa kevätauringon paahtaessa pihamaita. Mutta ei, lopputehtävänä oli 10 000 merkin essee, jossa piti käyttää viittä eri lähdettä. Kun kesäkuun alussa menin käymään pohjoisen kotona, voitte vain arvata, mihin aikani suurimmaksi osaksi kului.
Sain kesäautoksi lainaan isin pösön! Voi sitä hiljalleen vanhuudenhöperöksi muuttuuvaa vanhaa isäukkoani... Matka Muoniosta Ouluun sujui oikein mallikkaasti ottaen huomioon, etten ole moottoritielläkään ajanut sitten autokouluaikojen (vai ajettiinkohan silloinkaan...) Nyt myöhemmin kesän kuluessa olen kerran joutunut säikähtämään ja samalla säikäyttämään erään punaisen auton matkustajat. Sanotaanko, että nyt tiedän ainakin, mikä se oikein on se "sokea piste".
Syy, miksi tämän kärryn tarvitsin, käy ilmi seuraavasta. Kerranpa puhelin soi ja erään taideyhdistyksen puheenjohtaja soitti ja kysyi, että vieläkö olen kiinnostunut tulemaan kesäksi Kärsimysmäelle. Tapa, jolla nainen asian ilmaisi sai minut melkein kieltäytymään, mutta tottahan minua kiinnosti kesäinen Pohjanmaa. Niinpä siis taas kerran löysin itseni lakeuksilta. Syystä jos toisestakin liikun useamman pitäjän alueella ja siksi on pösö tarpeen. Oma setäni kommentoi paluutani kesäasukiksi näin sanoen: "Sinä taijat, Malla, viihtyä täällä Pohjanmaalla." Niin, totta vie, taidan viihtyäkin. Työkseni siis valvon kesätaidenäyttelyä, myyn lippuja ja käsityö- ja taidemyymälän tuotteita. Kuulupa työhön myös yhteistyökuvioita kulttuurityöntekijän kanssa. Tervetuloa tutustumaan Kärsimysmäkeen, ystävät.
Jos joku ei vielä tiennyt, niin rei'itin korvani keväällä. Oli onni, että olin näinkin vanhalle iälle jättänyt tällaisen piristävän kokemuksen. Kuherruskuukausi korvisten kanssa kesti pari kuukautta. Odotin kärsimättömänä ensimmäistä korvisten vaihtoa ja hankin useammat halpiskorut pussukkaani. Nyt kun alkuhuuma alkaa vihdoin olla ohi, on uusi villitys vallannut minut - rullaluistimet. Olen omistanut rullat nyt kolme päivää ja joka ilta on pitänyt päästä asfaltille.
Ja semmonenki tosiaan, että ihan omillaan tämä tyttö tallaa. Ei minusta ollu sen savolaispojan morsiameksi. Liikaa turhaa draamaa minun makuun oli siinä tapauksessa. Mutta tämä uutinen oli oikeastaan jo tosi vanha, huhtikuun viimesiä päiviä elettiin tuolloin.
Juhannus oli metka juhla. Olin jo vähällä lähteä Kalajoen hulinaan, mutta viime hetkellä terve saituus toi mieleeni juhannusjuhlakutsun Keski-Pohjanmaalle. Sinnehän siis köröttelin. Pienellä, mutta mukavalla porukalla ilakoitiin keskikesän yössä. Vaikka juhlajengissä oli pari uuttakin tuttavuutta, ei tutustumista tarvinnut paniikkitilassa odottaa. Olen havainnut serkkutyttöni haalivan miellyttäviä ihmisiä ympärilleen, joten osasin odottaa ensiluokkaisen hienoja ihmisiä paikalle. Näin oli tälläkin kertaa. Hyvä idea emännältä oli muodostaa juhlasta perinne. Jos se oli vitsi, niin kärsiköön tuosta letkautuksesta ensi juhannuksena, kun näkee samat naamat puutarhassaan häiriköimässä. Avecit tosin otamme ensi kesänä mukaan, eikös vaan? Niin ja teltta ensi kesänä tuohon vehreään puutarhaan pystytettäköön.
Tätäkin tekstinpätkää olen kirjoitellut useassa erässä varmaan jo parin viikon ajan. Siinä välissä olen ehtinyt mm. tehdä äiskän ja isän ja kummipoikani kanssa muuttokurman vientireissun Mikkeliin. Piiiitkästä aikaa saan oman tuvan ja tutut tavarat ympärilleni. Omaan sänkyyn pääsen nukkumaan yli puolen vuoden tauon jälkeen. Asunnostani tulee varmasti ihan viihtyisä. Saan sinne vaihtaa tapetit ja maalata eteisen kaappien ovet. Parasta asunnossa on sijainti, sillä muutama kerros ylempänä asuu rakas serkkutyttöni urhean kadettinsa kanssa. Tämä armas pariskunta osoitti minulle kunniatehtävän - kummiuden lokakuussa syntyvälle pienokaiselleen. Tulin niin valtavan iloiseksi, että vieläkin aina asian muistaessani alkaa hymyilyttää.
Näihin onnelisiin tunnelmiin päättyköön tämä pätkä.

perjantaina, heinäkuuta 06, 2007
Huhuu?
Ohhoh, koko kesäkuu hurahtanut vailla päivityksiä. Niin se vaan on, että täällä Pohjanmaalla ei ole ollut aikaa oneelle istahtaa. Tai toki olen koneella paljonkin istunut, mutta sitten aika onkin aina varattu töille. Itse asiassa nyt istun juuri saman koneen äärellä, jonka avustuksella vajaa vuosi sitten blogini perustin. Nyt ei yllättäen ole aikaa kirjoitella kunnon kertomuksia, mutta piakkoin lupaan vuodattaa ainakin juhannuksesta. Ja siinä samalla sitten varmasti muitakin kuulumisia.
perjantaina, toukokuuta 18, 2007
Tunnelmapaloja pääsiäisestä
Taidetta elohopeahöyryissä
Kiirettä on pitänyt viime aikoina ja sitten kun on aikaa hieman hengähtää, ei millään viitsisi tehdä mitään järkevää tai tärkeää.
Olen ollut talkootöissä erään mittavan taideteoksen ripustuksessa. Se on syönyt aikaa nyt muutamana päivänä yllättävän paljon ja ensi viikostakin projekti lohkaisee vielä määrittelemättömän ajan. Alun perin aikaa ei pitänyt uhrautua näin paljon, mutta kun avuksi pyydetään, ei varmaan vain enää osaa kieltäytyä. Tosin nyt kotiin tullessani mietin, että en varmaan siellä pelkkää ystävällisyyttäni touhua. Jollain tapaa siihen touhuun on kai ehtinyt jo kiintyä. Vaikka teoshan ei todellakaan ole meidän talkoolaisten nimissä, niin silti tuntuu, että itsekin on osa projektia. Tässä vaiheessa itsestään on antanut hommaan jo niin paljon, että tuntuu olevan jossain määrin vastuussa homman loppuun saattamisestakin. Talkootöissä tulee myös korostuneesti mietittyä, kuinka merkittävä asia kiittäminen on. Se on pieni ele, mutta tarkoittaa paljon. Harmi vain, etteivät kaikki sitä ymmärrä.
Osaksi suuren panostukseni teoksen eteen on mahdollistanut se, että Kyösti on päässyt aina mukaan. Tekele kun rakennetaan tuolla maaseudulla kartanon pihapiirissä. Piskiparka on onnellinen, kun saa toisen koiran kanssa touhottaa vapaana pihassa ja aina välillä joku sitä käy vähän paijailemassakin tai käpyjä heittelemässä.
Tänään soittelin yhden kesätyöpaikan perään. Hyvä kutina olisi, mutta ei uskalla vielä innostua. Taiteen alaan tämäkin tehtävä liittyisi, joten into päästä oman alan hommiin on armoton. Paikan sijainti Suomen kartalla mahdollistaisi helpon siirtymän talkoilemaan muihinkin kulttuuritapahtumiin. Pitäkäähän, ystävät rakkaat ja sankka fanijoukkoni minulle peukkuja.
Viime viikonloppuna olin Turussa. Samalla käväisin myös Helsingissä yhden yön seudun, kun täältäpäin matkustaessa pitää joka tapauksessa kulkea Pasilan kautta. Muuten oli mukavaa Helsingissä, mutta sattui olemaan viisuviikonloppu, joten ihmisiä oli turhan paljon. Vanhemman serkun tapaaminen oli silkkaa mahtavuutta ja samallapa vielä sain tilaisuuden jututtaa keinoserkkua sekä sitä pojanturjaketta, jota olisi pitänyt saada haastatella jo kauan sitten. Yöpyminen ystäväpariskunnan uudessa tuvassa oli onnellista. Turkuun muuttaneen ystävän kanssa oli hyvä päivittää. Olenpa iloinen, että viimeinkin sain lähdettyä sinnekin!
Edellisenä viikonloppuna olin ilokseni Juankoskella. Se on jotenkin kyllä niin sydämellinen pikkupikku kaupunki. Reissun jälkeen aloitin jo kirjoittaa siitä "matkakertomusta", mutta se jäi kesken. Pitänee naputella se joskus loppuun.
Nyt on riennettävä suihkuun pesemään navetan tomuja kropastani. Niin, siis sitä taidetta kyhätään vanhan navetan vintille. Terveellistä se touhu ei missään nimessä voi olla. Tuon tuosta paukahtelee käytettyjä loisteputkilamppuja rikki pöläyttäen ilmaan elohopeapöllyjä, joita olen hengitellyt keuhkoihini jo kiitettävän määrän. Mitäpä en taiteen nimissä olisi valmis kestämään... Ihme on, jos en vielä unissanikin käytä kuumaliimapistoolia tai sido naruja loisteputkiin tai katko maalarinteippiä taitaitai...

sunnuntaina, huhtikuuta 29, 2007
Naimisissa?
Viime yönä minulla oli häät. Otin puolisokseni pojan, jonka kanssa olimme samalla luokalla ala-asteen ykköseltä ylioppilaaksi. Minulla oli sellainen olo, että onpahan ainakin mies, joka on tuttu ja turvallinen.
Häät järjestettiin pienessä kappelissa. Tarkoituksenani oli ollut ottaa suuri tyttökööri alttarille morsiusneidoiksi, mutta pappi ei antanutkaan lupaa niin monelle, joten minun piti valikoida seitsemän suosikkiani. Nämä seitsemän olivat unessa läheisempiä ystäviäni ja sukulaisiani, mutta varsinaisesti he eivät edustaneet ketään todellista lähipiirini ihmistä.
Ennen seremonian alkua aloin olla todella hermostunut. Mikään ei tuntunut kulkevan. Koko ajan oli meneillään ihme hulina. Ihmiset ympärilläni säntäilivät kuka missäkin tehtävässä, eikä minua pidetty ajan tasalla. Äiti huomasi hermostukseni ja käski tulevan puolisoni hieroa hartioitani, jotta hieman rentoutuisin.
Kun lopulta jokainen pyrki rauhoittumaan omille paikoilleen vihkimistä varten, asetuin minäkin seisomaan alttarille. Seremonian kulku ei meillä ollutkaan ihan perinteinen - minun ei pitänytkään kulkea käytävää pitkin alttarille, vaan asetuin siihen yksin seisomaan. Sulhaseni oli määrä astua esiin alttarin takaa. Alttarilla oli pitkä verho, joka esiripun tavoin laskettaisiin alas, kun sulhasen olisi aika ilmestyä.
Verhon laskeuduttua näin sulhaseni seisovan maireana kahden nuoren naisen välissä, joista toinen oli pappi ja toisen tehtävää en tiennyt. Tuleva puolisoni hymyili minulle, mutta flirttaili estottomasti papin sekä toisen neidon kanssa. Huomattuaan morsiusneitoystäväni alkoi mieheni vokotella heitäkin. Olin varsin kiihtyneessä mielentilassa, mutta hillitisin itseni ja odotin seremonian alkua, sillä varmasti sillä hetkellä, kun valat olisi vaihdettu, rauhoittuisi mieheni oitis, uskottelin itselleni.
Vihkimisessä ei ollut laisinkaan pyhän toimituksen juhlavaa tuntua. Nuori pappisneitonen lateli tekstiä huolettoman puhekielisesti ja heitti välillä mauttomia vitsejä. Hän selvästikin osoitti kaiken puheen sulhaselleni ja jatkoi läpinäkyvää flirttiään. Aika ajoin pappi piikitteli minua muka huomaamattomasti tekstin lomassa ja ikäänkuin vihjaili sulhaselleni, että tämä oli tekemässä huonoa päätöstä.
Sen verran painajaismaiset häät olivat, etten muista, kuinka tilanne eteni. Olisi kiintoisaa tietää, alistuinko sanomaan "tahdon" noinkin röyhkeän käytöksen jälkeen.
Tässä yhteydessä on mainittava, että todellisuudessa tämä unessa niin niljakas ja iljettävä sulhaseni on mitä hurmaavin ja kohteliain herrasmies, eikä varmasti kohtele nykyistä nuorikkoaan huonosti.

keskiviikkona, huhtikuuta 25, 2007
Freudille töitä
Viimeöisiä unia:
Mediatuotannon opettaja oli antanut tehtäväksi kutoa jotain. Ensin kudoin kansia Harry Potter -kirjaan. Opettajan mielestä jälki oli huonoa, enkä millään olisi halunnut jatkaa tekelettä. Seuraavassa hetkessä työni olikin muuuttunut hameeksi, jossa oli upea perhoskoriste vyötäröllä. Jossain vaiheessa jätin keskeneräisen työni luokkaan ja lähdin kotiin. Seuraavana aamuna opettaja huuteli minua, ja kun menin paikalle kehui opettaja työtäni luokan parhaaksi ja kehotti tekemään sen yhtä hyvin loppuun asti. Kehuista ilahtuneena läksin jatkamaan kutomista, mutta en löytänyt puikkojani mistään. Lopulta jouduin keräämään setin eri paksuisia puikkoja, mutta pääsin ainakin taas kutomaan. Kudoin ja kudoin ja yhtäkkiä en ollutkaan koulussa kutomassa vaan kotona äidin ja isän kanssa. Minun piti kysyä äiskältä neuvoa, kun jokin oli menossa pieleen hamosessani. Sain apua ja pääsin jatkamaan uurastustani. Jonkin ajan päästä äiti jo hermostui, kun en muuta tehnyt kuin vain kudoin. Närkästyneenä äiti käski minun lopettaa kutominen heti. Minua harmitti, sillä hame oli juuri pahimmoilleen polvimittainen.
- - - - -
Olin päässyt uintivalmennukseen ja harjoittelin valmentajani kanssa maauimalassa. Valmentajani, joka oli keski-ikäinen mieshenkilö istui altaan vieressä olevan pukukopin katolla ja tarkkaili treenejäni. Kun olin muutaman altaan mitan uinut, käski valmentajani minun nousta ylös kopin katolle saamaan ohjeita. Valmentaja huomatti jotain uintirytmistäni. Jotain, että pinnalle noustaan hengittämään käsillä vetäen ei jaloilla potkaisten. Itse valitin kipeistä vatsalihaksistani, johon valmentajani vain huomautti, että onhan minulla vähän tuota mahaakin. Sitten mies käski minun palata altaaseen harjoittelemaan. Kun lähestyin tikapuita mennäkseni takaisin alas, tajusin yhtäkkiä, kuinka kamalan korkealla olinkaan. Kun lähdin laskeutumaan tikapuita alas, alkoivat tikapuut huojua holtittomasti ja astinpuut irtoilivat heilumaan sivusuunnassa sitä mukaa, kun niille astuin. Valmentajani oli tullut seisomaan portaiden yläpäähän katselemaan tikapuissa rimpuiluani yrittämättä edes pidellä tikapuita paikallaan. Siellä se vain seisoi ilkikurinen virne kasvoillaan.

perjantaina, huhtikuuta 06, 2007
Hauskaa minun syntymäpäivää kaikille!
Olkoon päivänne riemuinen.
Tänään minut on herätetty laululla ja kakkukahveilla. Sain satukirjan, jossa on tyttö nimeltä Malla. Omistuskirjoituksessa vanhemmat toivottivat minulle lapsenmieltä (kuin sitä ei ennestään olisi...)Isä maksoi kengät, jotka oli minun luvannut ostaa itselleni lahjaksi. Nuorin isoveikka antoi lahjaksi älypelin, jossa kaksi metallista kimpaletta piti saada toisistaan irralleen. Onnistuin. Nyt kuuluu ammattilaispianistin soittoa alakerrasta. Synttärikonsertti?

maanantaina, huhtikuuta 02, 2007
Syytän sua, hesari
Olen aamulenkin päätteeksi hakemassa aamiastarpeita lähikaupasta. Tutkailen myslihyllyä etsiskellen suosikkimysliäni, kun kuulen takaani miesäänen. Käännyn katsomaan ja kohtaan mintunvihreään toppahaalariin pukeutuneen vanhahkon miehenkuikelon, joka kysyy: "Olemmeko molemmat lukeneet aamun hesarin?" Katson äijää ihmeissäni kulmat koholla. "Öh... Ei olla?" vastaan, vaikka arvaan, että toinen meistä selvästikin on jo tälle aamulle itseään sivistänyt. "Ai miten niin ei olla?" pappa jatkaa uteluaan muka kummastuneena. "No en kyllä ole lukenut. Miks niin?" kysyn silkasta kohteliaisuudesta, sillä pappa tuntuu pakahtuvan halusta kertoa lehdessä olleen jymyuutisen. "Siinä oli sellainen myslivertailu, ja itse tulin hakemaan... hmm... (tutkii hyllyä olkani yli ja juoksuttaa sormeaan pitkin myslirivistöjä) Juuri tätä mysliä!" hihkaisee äijä voitonriemuisasti ja nappaa alahyllystä käteensä rivinsä viimeisen paketin ja alkaa tutkia tuotetieoja. Sisälmyksissäni muljahtaa ikävästi, kun huomaan, mikä myslilaatu kuikelon kädessä avuttomana makaa - VIIMEINEN PAKETTI FINAX BRAN MYSLIÄ! Minun mysliäni. Lamaantuneena tuijotan, kun kuikelo villissään lueskelee tuotetietoja ja jatkaa selittämistään: "Tämä oli arvioitu siinä testissä kaikkein parhaimmaksi, koska..." "koska se on sokeritonta ja siinä on paljon kuituja", päätän miehen lauseen "Se on kyllä minunkin suosikkimyslini", en voi olla lisäämättä. Murheissani joudun vielä keskustelemaan myslien hintaeroista ja päivittelemään, kuinka ajoissa ihmiset ovatkaan ehtineet kauppaan ostamaan hyllyn tyhjäksi hesarin testivoittajamyslistä. Lopulta päätän juttutuokion toteamalla: "Taidanpa itse ottaa tällä kertaa sitten muroja." Ilmeisesti mintunvihreälle miehelle ei riittänyt se, että hän riisti minulta myslini, sillä vielä hänen piti sivaltaa sieluani huutamalla perääni "Murot ovatkin kuulemma epäterveellisiä!"
sunnuntaina, maaliskuuta 18, 2007
On täällä mummon hyvä olla
Tämän näköisessä tuvassa tätä nykyä majoitun. Huomattavasti kotoisampi olo kuin edellisessä, vaikka mikään kuvassa näkyvästä irtaimistosta ei ole omaani. Erityisesti mieltäni lämmittää keinutuoli. Siinä on hyvä keinutella ja katsella uutisia ja ajankohtaisohjelmia (lue: saippuaoopperoita) Erotuksena aiempiin asumiskokemuksiini nykyinen kotikoloni on verraten lähellä taivasta: en nimittäin aiemmin ole asunut näin korkealla, peräti viidennessä kerroksessa. Portaita ylös noustessa saa kokea erilaisia hajuympäristöjä. Kolmannen kerroksen jälkimmäisen tasanteen kohdalla haisee tupakka, neljännen kerroksen vastaavassa paikassa leijailee jo monetta päivää sankka hajuvesipilvi. Oma tupa tuoksuu tietenkin sellaiselle tyttökimppakämpälle, prinsessoille. Tiedättehän, pesuaineet, kosmetiikka, aromaterapeuttiset voiteet, kukkaset... Kaikin puolin aristokraattiset aromit!
Kaikesta huolimatta laitoin kotiin tilauksen muutamista tavaroista, joita eniten ympärilleni kaipaan lievittämään koti-ikävääni.

Synnintunnustus
Antakaa anteeksi, hyvät ystävät, sukulaiset, koko Suomen kansa!
MINÄ EN ÄÄNESTÄNYT!
Näin pääsi käymään, koska
a) Viimeisenä ennakkoäänestyspäivänä harhailin postissa, kun ennakkoäänestyspaikkana olikin ollut kaupungintalo (kuinka tyhmä pitää olla, ettei kysy neuvoa, kun on kaupunki täynnä ihmisiä).
b) Tänään en katsonut mahdolliseksi matkustaa äänestämistä varten Ouluun.
Olen virallisesti menettänyt valitusoikeuteni valtakunnan asioista. Minulla ei ole edes oikeutta sanoa seuraavaa:
NYT NÄYTTÄISI TAPAHTUVAN MAASSAMME KAUHEUKSIA.
Minun osakseni lankeaa pysytellä vaiti valtakunnassa ja kiillottaa porvareiden hopeoita. Nyt nolottaa.

perjantaina, maaliskuuta 16, 2007
Aika tekee kepposia
Keittiön kello on pysähtynyt. Lohdullista olisi ajatella, että aika ei kulje, mutta niinhän ei ole. Aika on petollinen ilmiö. Se kuljettaa kyydissään niin kovaa. Tai oikeastaan - taidan olla pari askelta sitä jäljessäkin.
En muista viime syksystä juuri mitään. Eräänkin kerran aiheesta puhuttaessa kauhistuin yllättäen, kun en edes muistanut missä olen silloin ollut. Tottahan minä parissa sekunnissa tajusin olleeni Oulussa, mutta hätkähdyttävä tunne se oli. Koko syksy tuntuu hurahtaneen niin hulinalla ohi, että se ei ole jäsentynyt päässäni oikeastaan ollenkaan. Mitä tein? Kenen kanssa? Opiskelinko? Mihin aika katosi? Mikä oli syyskuu ja mikä lokakuu? Pystyn paremmin erittelemään tapahtumia vaikkapa viime tai toissa keväästäkin. Typerä syksy, pysyköön poissa. Inhosin sitä.
Tämä päivä katosi vikkelään kuin viini juopon pikarista. Aamu oli harmaa ja ankea, joten pihalla emme Kyöstin kanssa kauan viipyneet. Istuin pitkään koneella: selailin työpaikkailmoituksia, tein muutaman hakemuksen, kirjoitin pari sähköpostia ja lueskelin etäkurssin materiaalia (laiskasti). Söin ruokaakin siinä ihan melkein huomaamatta ja yhtäkkiä kello olikin jo neljä. Alkoi suututtaa. Olin viettänyt inhottavaa nörttipäivää, enkä ollut edes huomannut, että aurinko oli maalannut maailmaan värejä aamuisen harmauden tilalle. Aioin päästä pian lenkittämään koiraparkaa, mutta muistinkin koko ajan uusia askareita. Piti ripustaa pyykit ja täyttää kone uudestaan. Piti jatkaa huoneen raivaamista edellisen asukin jäljiltä ja siirrellä vaatteita kaappiin ja pukeutua säädyllisesti. Kaikenlaista pikkuista touhusin ja sitten kello olikin jo melkein kuusi. Suututti vielä lisää. Survoin soittimen palikat korviin ja kolistelin rappusia pitkin alakertaan ja ulos.
Ulkona oli lämmintä, mutta helpottavan raikasta paksun sisäilman hengittämisen jälkeen. Kuuntelin mukavaa musiikkia ja kävelin ihanasti eksyksiin. Löysin taas tieni tunnelmallisille omakotialueille ja toivoin, ettei vähään aikaan mikään näyttäisi tutulta. Männyt tien vieressä olivat tummia ja korkeita. Pimeäkin tuli ja outo, melkein miellyttävä melankolia. Harmikseni saavuin pian lähelle keskustaa. Kaupassa en kuullut musiikiltani mitään ja tuijotin pitkään miestä, joka katsoi minua kuin olisi sanonut jotain. Hain vessanpesuainetta ja viinirypäleitä. Poikkesin mummolaan juoruille ja tulin takaisin kotiin. Ja kello on taas paljon.
Mateleeko aina enää koskaan? Lupaan, en enää koskaan sano "Olisipa jo..."

keskiviikkona, maaliskuuta 14, 2007
Taas uusi tupa
Siirsin omaisuuteni rakkaan luokkakaverin luokse, kodikkaaseen kaksioon. Nyt on kalusteitakin käytössä ja hyvää seuraa seinän takana.
Koulua alkaa olla paljon ja niitä itsenäisiä tehtäviä riesana. Parin kuukauden aikana pitäisi pistäytyä Kalajoella, pari kertaa Muoniossa ja Helsingissä. Mitenpä tämän kaiken kalenteriin mahduttaa? Voi minua. Oma vika, laiska sika.

torstaina, maaliskuuta 08, 2007
Kahta hammasta köyhempi triplatäti lomailee
Lomalla kukaan ei ole opiskelija,
eikä keskeneräisiä töitä ole olemassakaan.
Lomalla ei tunneta käsitteitä "aikaisin herääminen" tai "myöhään nukkuminen".
On vain juuri oikeaan aikaan herääminen.
Lomalla ruuassa ei ole kaloreita,
eikä mikään ravinto varastoidu rasvaksi.
Lomalla saa: kulkea kalsareissa koko päivän, katsoa telkkarista saippusarjoja ja Dr. Philiä ja virkata pipoja, syödä aamiaista lounasaikaan, ottaa päiväunet...
Lomalla ei saa: ahdistua kouluasioista ja tekemättömistä töistä, pitää farkkuja jalassa sisällä, miettiä raha-asioita tai kesätöitä, SAIRASTAA!
Joo, triplatäti lomailee parhaillaan kotiseuduilla. Ja kyllä, kyllä: onnistuin triplatätiytymään sunnuntaina. Juuri edellisenä päivänä mamman kanssa tuumailtiin, että pitäisiköhän soittaa veljen puoliskolle ja pyytää synnyttämään hieman aikaisemmin, jotta minäkin ehtisin lomallani taaperoa käydä katsomassa. Tottelevainen tyttö on, ei voi muuta sanoa. Tiistaina käytiin päiväreissu Rovaniemellä ja tutustuttiin uuteen perheenjäseneen. Rauhallinen kaveri oli. Tätikin sai pidellä kääröä käsivarsillaan. Kyösti oli päivähoidossa Kittilässä nuorimman veljeni ja heilansa luona. Tulomatkalla käytiin kurkkaamassa nuoren parin yhteistä pesäkoloa ja maistelemassa herkullista hillakääretorttua. Niin on nyt perheen viimeinenkin mies menetetty. Mutta mukavia on emännät kaikilla veljilläni.
Tätiytymisviestin sain sunnuntai-iltana, kun olimme isän kanssa menossa Hullu Poro -areenalle katsomaan Irinan keikkaa. "Piti kai se tämäkin päivä nähdä", päivitteli äiti, kun isä ja tytär kumpainenkin suki pehkojansa peilin edessä. Levillä haettiin mukaan ystäväperheen vanhmemmat, jotka viettivät siellä lomaansa. Lipunmyynnissä Irinan oopperapappa 1 ja oopperapappa 2 -nimillä tekemät vapaalippuvaraukset herättivät hilpeyttä. Venähtipä naama eräällä tapaamallani työtoverillakin, kun vastasin kysymykseensä, että isäni ja tämän kaverit ovat seurueeni. Ilta oli ihan mukava, ellei lasketa sitä limaista yllätystä, joka baaritiskiin nojaillessani tarttui paidanselkääni heti alkuillasta. Oopperapapoille tähtihetki oli, kun Irina vietti tovin jututtaen vanhoja tuttuja.
Olen hyvä välttelemään tauteja. Sairastan äärimmäisen harvoin. Nyt kuitenkin juuri lomallani flunssa alkaa kiusata. Pahus viekön, olen hiihtänyt Mikkelissäkin tiuhempaan kuin täällä. Yhden hiihtolenkin olen tehnyt Olos-tunturin ympäri.
Mikkelistä tänne tullessani tein välipysähdyksen Oulussa. Hammaskirurgille oli tarkoitus mennä. Kirurgi oli kuitenkin sairastunut noro-virukseen, kertoi hammashoitaja, joka minulle soitti. Siinä samalla täti kyseli hampaasta, joka oli määrä leikata pois: "Se oli siis tuo oikeanpuoleinen alaviisuri, joka piti poistaa... Oireileekos se?" Hetken aikaa päässäni raksutti ja tapailin kielelläni hammasrivejäni. "Öh, ei kai se alaviisuri ollut... Kun tuo epämääräinen hammas ylärivissä..." Siitä sitten täti kauhistelemaan kirurgin huolimattomuutta. Hoitaja oli herttaisen ja huolehtivaisen oloinen, tuntui ottaneen sydämenasiakseen saada minut istuttetua hoitotuoliin ennen lomalle lähtöä. Niinpä hän sitten onnistuikin järjestämään minulle uuden ajan jo seuraavalle aamulle. Ilmoittautumispisteen akka oli ilkeä ja pahasuinen. Eukko kyseli kysymyksiä, joihin en osannut vastata, ja täti tiuski minut seuraavalle tiskille (jossa ei ollut ketään). Seisoskelin siinä kuin eksynyt lammas, mutta sitten paikalle saapui äidillistä ymmärrystä ja lämpöistä myötätuntoa tihkuva hoitaja, joka nimeltä kutsuen johti minut valoisaan käytävään ja edelleen toimenpidehuoneeseen, jossa odotti toinen yhtä herttainen naisihminen. Hetkessä selvisi, että minut aulasta noutanut hoitaja oli sama täti, joka oli soitellut ja sopinut uuden ajan. Sijaiskirurginikin oli sairastunut, mutta herttainen hoitaja oli onnistunut puhumaan hammaslääkisopiskelijoiden opettajan ympäri.. ja niin kokonainen opiskelijaryhmä odotti sen aikaa, että opettaja kiskoi minulta pari hammasta. Se oli paras hammaslääkärireissuni ikinä! Suloisempaa hammmashoitajaa ja kultaisempaa hammaslääkäriä tuskin on olemassakaan! Harva voi aidosti sanoa seuraavaa: hampaiden repiminen oli parasta päivässäni. Ja voitteko kuvitella - sain kaksi hampaanpoistoa yhden hinnalla!
Matka Oulusta Muonioon taittui kaverin kyydillä. Suuri helpotus minulle valtavan tavaramäärän takia. Muutenkin mitä mainioin kyyti, sillä matkantekoon kuului Pekanpäässä pysähdys kaverini mummolaan, jossa tarjolla oli ehkä maailman parasta makkarakeittoa ja pannukakkua kermavaahdolla jälkkäriksi.
En taida muuten mummoilustani mihinkään päästä. Tuntikausia olen lomastani kuluttuanut virkkaamalla pipoja ja lapasia.

keskiviikkona, helmikuuta 21, 2007
Jos pohjoisen tyttöä tapailet...
Poika, jota olen jonkun kerran tapaillut (ei mitään sen suurempaa uutisoitavaa tästä aiheesta. Ei tarvitse, äiti, vielä hankkia ekstra-aterimia pääsiäispöytään...) otti haasteeni vastaan ja lähdimme pakkaseen iltakävelylle. Pojan mukaan mittari näytti -18 astetta, mutta tunteroisen kävelyn aikana pakkanen varmastikin kiri vielä muutaman asteen ja kohmeisin koivin kuljimme pitkin autioita katuja ja yritimme tuottaa ymmärrettävää puhetta kohmeisilla huulillamme. Hyytävän jäiset tunnelmat olivat näillä treffeillä!
Rillit ryppyotsaiselle, kiitos
En saanut rillejäni vielä tänäänkään. Se on paha, sillä kun huomaamattani joudun siristelemään silmiäni nähdäkseni paremmin, syvenee otsaryppyni entisestään. Niin, ajatelkaa! Minulla on otsaryppy kaksikymppisenä. Voi ei! Juuri muistin, että kaksi otsaryppyä sittenkin! Uimahallin pukuhuoneessa viime viikolla tajusin toisenkin mokoman valtaavan alaa otsaltani. MISSÄ NE PAHUKSEN SILMÄLASIT VIIPYVÄT? On kulunut jo kaksi viikkoa.
Näöntarkastuksessa optikkosetä kysyi:
- Särkeekö sulla paljon päätä?
- Ei mulla särje koskaan päätä, vastasin.
- Oletpa onnekas. Tällainen taittovika oireilisi varmasti pahoina päänsärkyinä.
Kerroin mammalle jutun.
- No voi että, pitäisköhän sinun kuitenki soittaa ihan silmälääkärille? äiti pohti.
- Ai miks? ihmettelin.
- No tuo taittovika ja päänsärkyä, kuullostaa pahalta.
- Siis mulla ei ole päänsärkyä, vaikka periaatteessa pitäis olla.
- Niin, niin. Sepä juuri.
- Eli minun pitäis mennä silmälääkärille ja kysyä, mikä on vialla, kun päätäni ei särje?
- Niin, ehkä sitä ei särje, kun ei ole mitä särkeä.
Ai siis järkeä?

tiistaina, helmikuuta 20, 2007
Täytettä elämästä ja laskiaispullasta
Lil' Monsta. Rakastan sitä laitetta. Jos asuntoni palaisi työntäisin soittimen takintaskuuni. Toiseen kainalooni nappaisin Kyöstin ja toiseen sukset. Paljon muuta pelastettavaa täällä ei olisikaan. Lauantaina latasin mp3-soittimeeni Norah Jonesin uusimman albumin (Not Too Late). Läksin lenkille samalla levyä kuunnellen. Ensimmäisellä kuuntelukerralla vihasin kakkosraitaa Sinkin' Soon, mutta jo toisella kerralla se yllättäen kuulostikin tosi makeelta. Minun, Kyöstin ja Pikku Hirviöni iltalenkki oli onnistunut. Vailla valmista reittisuunnitelmaa käveleskelin rauhallisesti läheisen luonnonsuojelualueen lävitse. Sitten hiihtoreittien lomasta löysin minulle uusia valaistuja lenkkipolkuja, joita seuraamalla saavuin idyllisen näköiselle omakotitaloalueelle. Se oli kaunis ja tunnelmallinen hetki: edessäni oli pitkä katu, jonka varrella seisoi vieri vieressä toisiinsa ja ympäristöönsä täydellisesti sopivia lämpöisen näköisiä pikkukoteja. Tunnelmaa herkisti entisestään Norah Jones, joka henkäili korviini kaunista Rosie's Lullaby -kappaletta. Yleensä oudoilla seuduilla olen hermostunut- Pelkään, etten löydäkään reittiä takaisin. Nytkään en osannut itseäni Mikkelin kartalle sijoittaa, mutta oloni oli varsin levollinen - eihän kotikaupungissaan voi eksyä. Niin, tunnen oloni täällä kumman kotoisaksi. Ja niinhän siinä kävi, että tovin taivallettuani jo näinkin kaukaa siintävän tutun maamerkin, Naisvuoren valkoisena hohtavan tornin. Oli mukava käveleskellä, joten useasti lenkin aikana ohitin risteykset, joista olisin voinut kääntyä kotiin päin ja jatkoin kierrostani kaupungin laitamilla. Lopulliseksi matkaksi kertyi kahdeksan kilometriä.
Olin jälleen monta yötä (sanoisin mummolassa, mutta koska enää ei mummoilla, en voi tuota nimitystä käyttää) maaherrankadulla. Sunnuntaina oli siis mummokerhon tappajaiset, jolloin leivoimme laskiaispullaa. Olimme kutsuneet myös serkkutytön lapsensa kanssa pullalle puolen päivän aikaan. Heräsin sunnuntaiaamuna levottomana. Minulla ei ollut aavistustakaan, paljonko kello oli, mutta olin varma, että se olisi paljon. Olin unohtanut laittaa kellon soimaa illalla (minulla on aina kello soimassa, vaikka mihinkään ei tarvitsisi lähteä; haluan olla selvillä ajasta ja vaikka jatkaa unia tarvittaessa). Kello oli 9:46. Oli siis viimeistäänkin aika saada pullataikina kohoamaan, jos laskiaispullia pitäisi olla kahdentoista jälkeen tarjolla. Hiivin siis keittiöön ja ensitöikseni tein taikinan. Sitten pureksin pari paahtoleipää ja nautin oikeaa kahvia (solukaksion puolikkaassani juon pikakahvia). Muun talonväen herätessä pääsimme jo mummokaverin kanssa leipomaan. Pullista tuli upeita. Täydellisen kokoisia tuhdeiksi laskiaispulliksi sekä pehmoisia ja maistuviakin vielä. SerkkuXkämppis ja puoliskonsa sekä serkkutyttö parivuotiaan tyttösensä kanssa kiittelivät viimeistä päiväänsä mummoilevia sinkuloita erinomaisesta mummontyöstä. Pikkutyttö piti erityisesti kermavaahdosta, jonka hän aina nuoli pullanpuolikkaan päältä pois ja pyysi sitten lisää.
Lauantaina sain vihdoinkin voideltua suksenikin. Hetken kesti oivaltaa, kuinka Toko Express Mini Universal Liquid Fluoro Wax toimii. Voitelu olikin huomattavasti yksinkertaisempaa kuin tuotteen nimi. Levityssieni oli valmiiksi kiinni suuttimessa. Minun tarvitsi vain painaa laitetta suksen pohjaa vasten ja levittää neste koko pohjalle ja antaa aineen kuivua. Siinä kaikki. Lauantaina ja sunnuntaina Kalevankankaan laduilla oli Savonia-hiihto, joten katsoin parhaaksi pysytellä poissa. Eilen kuitenkin pääsin luistoa kokeilemaan. Pakkasta oli -18 astetta. Edellisen kerran kovalla pakkasella hiihtäessäni luisto oli surkea kuin hiekalla olisi yrittänyt edetä. Nyt olin hieman huolestunut, tulisiko hiihdosta taaskaan mitään. Olin varautunut käymään viiden kilometrin lenkin, enkä siis ottanut mukaani juomapulloa enkä edes niistopaperia. Ladulla kuitenkin havaitsin luiston loistovaksi. Hiihtäminen kävi kevyesti ja sukset kulki välillä kuin itsestään. Viisi kilometriä hujahti hetkessä, joten toinen kierros houkutteli tappamaan lisää aikaa. Pakkanenkaan ei haitannut ollenkaan, kun olin naamani hyvin suojannut. Oikeastaan siitä mainiokin keli, että laduilla ei ole turhan paljon muita kansalaisia.
Tänään sain palautetta siitä ensimmäisestä palauttamastani kurssisuorituksesta. Jotain täydennettävää oli. Esimerkiksi liitteeksi pitää vielä laittaa sellaisia dokumentteja, joita olin tehnyt erästä tapahtumaa varten. Suurin osa niistä löytyy helpolla, mutta yhden tiedoston kohdalla on hieman hankalampaa. Koska Wordistani jostain syystä puuttuu Tallenna nimellä -komento (miten se voi puuttua, miten?!), olin kerran samaa tiedostopohjaa käyttäessäni vahingossa tallentanut päälle toisen dokumentin. Pahus! Ja se oli pitkä ja työläs projektisuunnitelma. Toivottavasti se on vielä tapahtuman tuottajalla tallessa!
Tuli eilen yhden koulukaverin kanssa puheeksi työnteko opiskelujen ohella ja opiskelijan tulorajat. Olin ilmeisesti ymmärtänyt asian väärin ja parilta kuukaudelta tuloni on ylittänyt sallitun rajan romisten. No, joulukuun opintotuen olinkin vapaaehtoisesti palauttanut, mutta joutunen vielä parin kuun etuuksista luopumaan. Vääryyttä! Suurta vääryyttä! Juuri kun olin hieman rahaa saanut jemmaan kituuteltuani koko kesän ja syksyn, isketäänkin minulle typeriä sääntöjä sylin täydeltä! Pitää vielä varmistaa asia Kelalta ennen kuin luovun tuistani.
Huomiselle minulla on suuria suunnitelmia ja odotuksia. Pitää käydä koululla tulostamassa työhakemus ja postittaa se. Koska kampaaja Oulussa ei osannut leikata hiuksistani täydellisiä, menen huomenna hieman korjauttamaan mallia. Lisäksi oletan, että saisin noutaa silmälasini huomenna. Jännää, jännää...
Loppuun vielä makupalaksi kuva Kyöstistä, joka marraskuun lopulla varmistelee pääsyään muuttokuormaan pakkaamalla itsensä yhteen laatikoista.

lauantaina, helmikuuta 17, 2007
Edelleen elossa
Pitkät päivityskatkokset selittyvät pitkälti seuraavien kuvien avulla:

Kuvissa siis tämänhetkinen majapaikkani. Suoraan sanottuna ei täällä turhan paljon viihdy aikaa tappamassa. Ensimmäisessä kuvassa näkymä suoraan huoneeni ovelta eli nukkumanurkkaukseni. Toisessa on työpisteeni, kirjastoni ja suksivarastoni.
Päivät ja varsin usein yötkin vietän aivan muualla. Useimmiten mummolassa. Hyvä on kuitenkin tämä tukikohta (vaatevarasto) olla olemassa.
Mummolasta puheen ollen - mummokerho on kuolemassa. Jäseniä jää pois jatkuvasti milloin mistäkin syystä, eivätkä viimeiset jäsenet enää entiseen tapaan usko mummoideologiaan. Aiemminhan sydämen asianamme oli elää vanhan kansan viisauksien mukaisesti. Meille tärkeitä arvoja olivat siivoaminen ja esteettinen ympäristö, leipominen, ruoanlaitto, aikainen nukkumaanmeno, kädentaitojen harjaanuttaminen ja muut kunnialliset ja siveät ajanvietteet. Paheksuimme nykynuorisoa, karskeja tapoja ja kielenkäyttöä, miessuhteita ja jalkoväliin kajoavia naapurinkoiria. Nykyiset mummokerhon jäsenet ovat kuitenkin lähiaikoina sortuneet seurustelusuhteisiin, opiskelija-asumiseen, yöelämässä viilettämiseen ja siivouksen laiminlyömiseen. Enemmistön päätöksellä olemme varautuneet elämään toistaiseksi viimeistä viikonloppua mummokerholaisena. Virallinen päätösjuhla on huomenna tapahtuva pullan leipominen. Seuraava kerhomuoto ja uusi ideologia on kehitteillä. Mahdollisesta mummokerhon elvyttämisestä ei toistaiseksi ole keskusteltu.
Koulua on vain maanantaisin. Korjaan: lähiopetusta on vain maanantaisin. Muuna aikana suoritan itsenäisiä opintojani. Olen saanut tehtävät useita kurssisuorituksia varten. Tehtävät eivät itsessään ole ylitsepääsemättömiä, mutta itsensä motivoiminen on. Helposti karkaan laduille hiihtelemään tai sitten Kyöstin kanssa lenkille tai kavereiden kanssa jotain puuhailemaan. Tämän vuoden aikana olenkin liikkunut entistä enemmän. Suksihankinta osoittautui koko hinnan arvoiseksi. Tämän asunnon paras puoli on varmasti sijainti suhteessa kaupungin parhaisiin latuihin. Uimassa olen käynyt myös ahkerasti, vaikka uimaliput ovat täällä opiskelijalle huomattavasti hinnakkaampia kuin Oulussa ja vaikka hallikin on pieni ja ahdistava luola Naisvuoren uumenissa. Sen sijaan ammattikorkeakoulun tarjoamat liikuntamahdollisuudet ovat täällä paremmat: opiskelijoilla (siis minkä tahansa alan opiskelijoilla) on oikeus käyttää kuntosalia. Sielläkin on tullut paukuteltua painoja pari kertaa. Huomenna menen yhdessä kaverini kanssa tutustumaan erään jumppasalin bodypump-tuntiin. Jospa investoisi kymmenen kerran korttiin. Sisäliikuntakengät piti vastikään ostaa. Liikkeessä alkoi suututtaa, kun myyjä tyrkytti kaikkia kalliita malleja, vaikka sanoin, että halpa peruskenkä kelpaa. Onneksi pidin pääni ja ostin halpikset.
Reilun viikon päästä onkin edessä Oulun matka. Pitää mennä hammaskirurgille poistattamaan tuo yksi epämääräinen hammas, joka kasvaa ihan omalla hammasrivillään. Mitään tietoa ei ole, paljonko moinen huvi maksaa. Ensi viikolla kun pitää sijoittaa huomattava summa myös silmälaseihini. Kyllä, kyllä - tämä on rillipöllön paluu.
Varsin tyytyväinen olen kuitenkin täällä ollessani. Viime syksyn säntäilyyn verrattuna tällainen hieman rauhallisempi elämänmeno miellyttää. Kunhan ei vallan liian laiskaksi lipsuisi ote opiskeluihin... Eiköhän tästä kuitenkin kursseja suoritella. Yhden palautuksen olen kuitenkin saanut tehtyä! Hyvähyvä.

maanantaina, helmikuuta 05, 2007
Elossa!
Ensimmäinen koulupäivä oli tänään. Piiiitkästä aikaa olen siis Mikkelin koulussa. Aika monta kertaa sain vastata kysymykseen "Mitä sie täällä teet?". Nyt yritän laittaa opintoja ojennukseen. Ensimmäisenä aloitin ohjelmapalveluiden suuntautumisopinnoilla, tuotteistamisen kurssilla. Ensimmäiseltä vuodelta tuttu opettaja oli ihan entisensä, ehkä hieman rennompi kuitenkin. En voinut välttyä hymyilemästä parille sanalle, joita olin unohtanut hänen käyttävän niin tiuhaan: välttämäti ja kieltämäti.
Tänään olen ensimmäistä yötä uudessa asunnossani. Tai oikeammin varastossani. Tämä on solukaksion puolikas, jossa minulla ei ole mitään kalusteita. Lainasin mummolasta patjan lattialle ja lakanan ikkunan peitteeksi. Tunnelma on kieltämäti askeettinen, mutta eipä täällä tarvitse kolmea viikkoa pidempään viihtyä (toivottavasti). Olen niin ylpeä itsestäni. Puolentoista vuoden ylellisen yksiöelämän jälkeen opiskelijasoluun asettuminen on tälle tytölle melkoinen saavutus. Tähän asti olen siis loisinut mummoystävieni luona keskustan mummolassa, entisessä asunnossani. Nyt oli kuitenkin viimeistään aika lakata hyödyntämästä toisten vieraanvaraisuutta ja antaa toisten elää omaa arkeaan ja totutella itsekin omiin uusiin ympyröihin. Kyösti-parkaa käy enemmän sääliksi. Pikkuisella kun ei ole juurikaan tuttuja tavaroita ympärillään tuomassa turvallisuuden tunnetta.
Illalla kävin teatterissa, kun eräs luokkakaveri antoi vapaalipun Täti ja minä -esityksen omaisnäytökseen. Varsin omaperäinen näytelmä oli. Pitkähkö, mutta kiehtova.
Puran vielä yhden kapsäkin kaappiin ja lähden pesulle ja käyn nukkumaan nunnan lailla sisutettuun huoneeseeni. Kyllä se uni tulee. Lauantai-yön unet jäivät vajaan parin tunnin torkuiksi, mutta mukava ilta/yö oli. Sunnutai meni torkkuessa yhdestä kuuteen ja yöunetkin olivat vain kuusituntiset.
P.s. Pimeää on täällä tuvassani. Kuka tulisi asentamaan kattolampun? Ainoa valon lähde tällä hetkellä on tämän läppärin näyttö ja kaukaisuudesta hohtavat katuvalot.

perjantaina, tammikuuta 19, 2007
Siellä hän tarpoi
Tässäpä pari kuvaa viitaten aiempaan juttuun Yhdistetty koiralenkki ja punttitreeni.

Kyllä se jää kantaa... Vaan ei hanki.

Ja tältä näyttivät sankarittaren kengät seikkailun jälkeen.

tiistaina, tammikuuta 16, 2007
Asennevammaista hävettää
Ekaluokalla se jo alkoi. Opettaja heilutteli kämmentään naamani edessä: "Äläpäs, Malla, haaveile!" Kyseessä oli tietenkin matematiikan tunti, eivätkä numerot innostaneet minua sitten ollenkaan. Luokallani oli pari poikaa, jotka oikein pyytämällä pyysivät opettajalta päässälaskuja, joita minä puolestani vihasin. Asenteeni matematiikkaa kohtaan ei parantunut vuosien kuluessa. En koskaan siitä pitänyt, enkä koskaan siinä menestynyt. Totta puhuen, en kauheasti yrittänytkään.
Yläasteella opin joitakin asioita kuin vahingossa. Mielestäni opettaja oli hyvä. Lukiossa kuitenkin oppiaineessa edistyminen otti jälleen takapakkia ja kärvistelin seitsemän kurssia lyhyttä matematiikkaa. Siinä vaiheessa jo ymmärsin, että olisi pitänyt jo silloin yhdeksän vuotta sitten olla hiukan valveutuneempi. Oli niin hankala edetä haastavampiin ja haastavampiin tehtäviin, kun tietopohja ja ymmärrys aiheesta oli niin hataralla pohjalla. Matematiikka oli minulle jossain vaiheessa niin vastenmielinen aine, että aina uuden lukujärjestyksen saadessani tarkistin heti, minä päivänä ei olisi matematiikkaa. Se päivä olisi automaattisesti suosikkipäiväni.
En oikein tiedä, missä vaiheessa matematiikasta oli syntynyt minulle moinen asennevamma (ja fysiikasta ja kemiasta sen rinnalle). En usko, että kukaan minua suorastaan tyhmäksi sanoisi, sillä muissa aineissa menestyin. Luulen, että olisin voinut olla hyvä matematiikassakin, jos asenteeni sitä kohtaan ei olisi kasvanut niin kieroon. Ehkä olisin voinut siitä jopa pitää. Myöhemmin olen lukenut ilmiöstä nimeltä matematiikka-ahdistus. Jospa se oli nimi minunkin ongelmalleni.
Minulla oli lyhyt pinna matematiikan suhteen. Jos en heti jotain asiaa ymmärtänyt, pidin itseäni toivottoman tyhmänä ja lakkasin yrittämästä. Haaveilin lukionkin matematiikan tunnit. Erään kerran olin taas toivoni menettäneenä unohtunut omiin ajatuksiini ja yllättäen havahduin siihen, kun koko luokka oli aivan hiljainen. Opettajan sekä sekä muutamien velmuilevien kurssikavereiden katseet olivat nauliintuneet minuun. Hämmennykseni huomatessaan opettaja lausahti: "Tervetuloa takaisin". Sitten jatkettiin taas matematiikkaa.
Kyllä minä joskus onnistuinkin. Tähtihetkeni matematiikan opiskeluni historiassa on, kun jossain lukion matematiikan viimeisimpien kurssien kokeessa osasin ainoana ratkaista erään yhtälön. Ja vieläpä täydellisesti oikein. Silloin hetken ajan ymmärsin niitä ihmisiä, jotka pitävät matematiikasta. Onnistumisen ilo on loistotunne! Viimeisen kurssin kokeesta (joka oli uusinta, sillä alkuperäisen kokeen arvosanani ei yltänyt edes neloseen) sain 7+, joka oli minulle huippuarvosana. Opettajakin oli minuun tyytyväinen ja puristi oikein kättäni tsemppaukseni kunniaksi. Hetken mielijohteesta päätin myös yrittää lyhyttä matematiikkaa yo-kirjoituksissa. Sain B:n, pistettä vaille C:n. Olin positiivisesti yllättynyt siitäkin.
Miksi oikeastaan kaikkea tätä selostan, johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen jälleen joutunut kasvoikkain ala-asteen matematiikan kanssa. Senkin vähän, mitä aikoinaan olen oppinut, olen nyt täydellisesti unohtanut. Tilanne on hälyyttävä. Edes neljännen luokan matematiikka ei ota onnistuakseen! Kolmasluokkalaistenkin kirjassa on tehtäviä, jotka ratkaistakseni minun olisi todellakin istuuduttava alas ja mietittävä oikein tosissani. Jakokulma, jakojäännös, päättymättömät desimaaliluvut, allekkain kertominen... En enää niitä osaa! Kuinka kiusallista olla siinä oppilaiden edessä ja kehottaa mukuloita laskemaan.
Paljonhan kaikki tämä on itsestä kiinni. Olisinpa vain joskus innostunut matematiikasta. Enpä kuusivuotiaana osannut ajatella parikymppisenä joutuvani tilanteeseen, että haaveilut laskentotunnilla kaduttaisi. Vanhahan minä en vieläkään olisi kaikkea tuota oppimaan. Nythän se olisi enää viitseliäisyydestä ja ahkeruudesta kiinni. Jotenkin epäilen urakkaan koskaan tarttuvani...

perjantaina, tammikuuta 12, 2007
Uutiskatsaus 12.1.
Nukkuu hiirien kanssa
Tämä talo tekee minut vainoharhaiseksi. Reilu viikko sitten yllätin elävän hiiren koiranruokapussista ja nyt lähes joka yö herään rapinaan. Tiedän, että jossain lähistöllä on hiiriä, mutta en tiedä missä! Saattavatpa olla jossain hirsiseinän ja paneelin välissä. Viime yönä oikein säpsähdin, kun rapina kuului niin läheltä, että kuvittelin jo jakavani sänkyni hiirien kanssa. Ei sekään nimittäin tavatonta olisi. Pari vuotta sitten lakanoita vaihtaessani lattialle ropisi auringonkukansiemeniä, ja vannon uusien suksieni nimeen, etten itse siemeniä vuoteeseeni jemmaile.
Levoton sijainen
En oikein enää luota itseeni aamuherääjänä. Viime yön olin yksin talossa (jos koiraa ja hiiriä ei lasketa) ja minun oli määrä olla aamulla aikaisin naapurikylän pikkukoululla opettajan sijaisena. Illalla erehdyin television ääreen juuri jonkin myöhäisillan elokuvan aikaan ja vaikka se oli surkeaa viihdettä, katsoin sen loppuun. Iltapesut ja vähän jotain muuta sähellystä siihen päälle, niin kello kävikin jo kahta.
Neljän tunnin yöunien kauhukuvat mielessäni kävin levolle. En tiedä, mikä tilapäinen (lieneekö tuo enää edes tilapäinen) mielenhäiriö minulle yöasuun vaihtautuessani olikaan iskenyt, kun minulla ei ollut villasukkia jalassani! Voi hyvät kansalaiset, minulla ei ollut tammikuisena pakkasyönä villasukkia jalassani!
Uni ei meinannut tulla sitten ollenkaan, pakkomielteisenä ajatuksena päässäni velloi vain villasukattomuus. Ylpeys ei antanut periksi, että kerran sänkyyn mentyäni olisin noussut sukkia noutamaan. Kun vihdoin tuntui, että voisin ehkä vajota uneen, tuli se pakollinen hiirenrapinavälikohtaus. Siitä toivuttuani laukesivat neuroottiset pelkoni siitä, etten herääkään kelloni sointiin. Pyörin solmuisissa satiinilakanoissani, ja ajatukset sinkoilivat ristiin rastiin hiirifobioiden, aamuherätyksen ja kylmien varpaiden välillä. Ja sittenpä se kännykkä jo alkoikin piippailla.
Peräkammarintyttöistyminen
Olen ollut vanhempieni helmassa jo kohta puolitoista kuukautta!
Yhdistetty koiralenkki ja punttitreeni
Elämme kylmiä aikoja. Totta totisesti: mittari on parhaimmillaan näyttänyt -30 astetta. Harmillista siinä mielessä, että uusista suksistani ei ole kuin silmäniloksi (ne ovat punaiset, kuin murtomaasuksien ferrarit!). Olen kyllästynyt kävelemään koiran kanssa päivästä toiseen samaa reittiä; naapurustomme pihatietä valtatien laitaan ja pätkä nelostietä myöten joko etelään tai pohjoiseen ja sitten samaa reittiä takaisin.
Eilen päätin kävellä metsään ja sieltä kelkkareittiä pitkin järven jäälle. Luotin siihen, että jokunen kelkka olisi harhaillut reitiltä lähelle meidän rantaa. Kävi kuitenkin ilmi, että ainokainen jälki jäällä virallisen kelkkareitin lisäksi oli naapurin velhon rantaan johtava suksiura. En uhallanikaan halunnut poiketa alkuperäisestä suunnitelmastani, joten takaisin en kääntynyt vaan päätin tarpoa hankea pitkin kotirantaan. Eihän sinne pitkästi näyttänyt olevan, mutta pitkä on umpihangessa taivaltavan matka.
Jo alkumatkasta koiraystäväiseni oli jälleen osoittanut jäätymisen merkkejä ja vääntelehtinyt vaikean näköisenä lumipeitteen päällä, joten ei toivoakaan, että se nyt olisi suostunut seuraamaan jälkiäni polvenkorkuisessa lumimassassa. Tottahan minä sen tuollaisen pikkumatkan kainalossani kannan, ajattelin. Pakko myöntää - se oli raskasta. Jossain vaiheessa tuntui kuin olisin tarponut paksussa siirapissa. Tajusin, että paksun lumikerroksen alla jään pinnalla oli vettä. Ja pakkasta kun oli kuitenkin -25, muodostui kenkiini melkoinen jääkerros. Ainakin sain tehokasta treeniä; välillä piti pysähtyä puuskuttamaan, untuvatakin alla kiehui ja olipa tänään vielä käsivarretkin kipeytyneet koiran kantamisesta.
Minä ja herra Bukowski
Minulla ja Charles Bukowskilla on jotain yhteistä: inho Mikki Hiirtä kohtaan. Luin tänään lehdestä tietopaketin Yle Teeman Bukowski-dokumentista, ja juttu kertoi herrasta tämän herkullisen pikku faktan. Mutta takaisin Mikki Hiireen! Minussa on jo vuositolkulla kytenyt tämä kieroutunut vihamielinen patoutuma tuota "sympaattista pallokorvaa" kohtaan. Jo vanhoissa Disney-animaatioissa, joissa Aku Ankka ja Mikki Hiiri mittelevät jatkuvasti toisiaan vastaan, esittäytyy Mikki Hiiri mielestäni raivostuttavan ylimielisenä ja itseriittoisena hahmona. Sarjakuvissa Mikki on aina niin paskantärkeä välkky, jolla on pakonomainen tarve päteä asiassa kuin asiassa. Näsäviisas ja mukanäppärä päällepäsmäri se on. Herätkää!

sunnuntaina, tammikuuta 07, 2007
Betonimies
Koska pitkin syksyä olen kertonut etenemisestäni betonimiehen kanssa, haluan nyt esitellä tuloksen.
Kosmeettisia virheitä valoksesta kyllä löytyy ja ainakin omaan silmään pistää joitakin mittasuhdeongelmiakin. Kokonaisuudessaan olen työhöni kuitenkin varsin tyytyväinen. Kyseessä on kuitenkin ensimmäinen koskaan tekemäni veistos.

lauantaina, tammikuuta 06, 2007
Aurinko astuu kehiin
Kaamoksen ajassa on jotain erityisen tunnelmallista. Pimeys ja hämyiset kynttilänvalot tuovat jouluntuntua ja rauhoittavat mieltä. Kaamoksen jälkeen on kuitenkin taas hienoa nähdä aurinko, vaikkakin edes pienen hetken verran. Tänään näin sen ensimmäistä kertaa kuukauteen. Voisiko sille olla juhlavampaa päivää kuin loppiainen?
Olin yläkerran kamarissa työskentelemässä tietokoneella. Äiti huuteli alakerrasta: "Siellä taitaa paistaa aurinko!". Kurkkasin ikkunasta ulos, ja lumiset mäntyjen latvat ikkunan toisella puolella olivat maalautuneet punertavalla auringon valolla. Läppäsin koneen kiinni ja lähdin etsiskelemään koiraa, jotta päästäisiin ulos itse aurinkoa katsomaan. Ensin kurkkasin kuistin ikkunasta rantaan päin, ihan vain varmistaakseni, että se todella on siellä. Puiden lomasta järven takaa se jo silmiini vilkahti - punainen aurinko ihan pikkuisen horisontin yläpuolelle kivunneena.
Ulkona oli kirpeä pakkasilma, mittari vajosi miinus kahteenkymmeneen. Kuljimme koiran kanssa järven jäällä. Karvainen kaveri otti pikkuisia spurtteja ja pysähtyi aika ajoin nostelemaan kylmettyviä tassujaan irti hyisestä hangesta. Pakkanen jyrsi omiakin varpaitani, mutta hymy nosti kohmeisia poskipäitäni kohti auringon valon häikäisemiä sikkurasilmiäni.
Kauan ei aurinko jaksanut vielä näkösällä paistaa, mutta mukava maistiainen oli tämäkin. Tervetuloa takaisin, aurinko armas.

Äiskä oli reipas ja näytti auringolle kameraakin.

perjantaina, tammikuuta 05, 2007
Seura - seuraelämän pelastaja
Koko syksyn olen ollut ulkona tämän maailman tärkeimmistä uutisista, koska minulla ei ole tv:tä eikä radiota eikä minulle tule lehteä (paitsi kaksi viikkoa marraskuun lopulla!) On tässäkin journalistiopiskelija. Mutta, mutta! Lueskelin juuri vuoden ensimmäistä Seuraa. Voi sitä riemua tajutessani, etten ole sittenkään tuhoon tuomittu yhteiskuntatietoudessani, sillä Seura, tuo jalo seurapiirilehti, oli listannut kaikki viime vuoden häät, vauvauutiset ja erot. Viuh, viuh! - muutaman sivun selailu - ja Malla on taas täysipainoisesti mukana kaikissa kahvipöytäkeskusteluissa. Kiitos Seuran toimituksen!
Miksi meidän pöydällä oli Seura?!
Miksi meidän pöydällä oli Seura?!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)