Vuosi sitten

Olen hämmästellyt teksteissäni usein sitä, kuinka nopeasti aika kuluu. Teenpä sen taas: MITÄ IHMETTÄ, TAAS ON LOKAKUU! Jos kalenteri ei ihan muuta väittäisi, olisin vakaasti sitä mieltä, että viime lokakuusta EI voi olla kahtatoista kuukautta. Toisaalta kun ajattelee, mitä kaikkea onkaan tapahtunut sitten viime lokakuun, 365 päivää ei enää tunnukaan niin pitkältä ajalta. Rupesin miettimään, missä mentiin vuosi sitten. Mitkä asiat ovat yhä ennallaan ja mikä on muuttunut? Olenko minä muuttunut?

Vuosi sitten tähän aikaan asuin vielä Oulun Heinäpäässä mukavassa ja tilavassa yksiössäni Kyösti-koiran kanssa.

Olin juuri aloittanut uudessa työssä henkilökohtaisena avustajana. Ruusuinen maailmankuvani alkoi ottaa uutta muotoa - elämä on epäreilua. Niin kauan kun tunsin salaa sääliä miestä kohtaan, niin kauan työ tuntui melkein mahdottomalta. Viimeisten viikkojen aikana opin suhtautumaan miehen sairauteen samoin kuin hän itse, asian hyväksyen. Tämän parikuukautisen työkokemuksen jälkeen näin ympärilläni enemmän sairaita ja vammaisia. En siksi, ettäkö heidän määränsä olisi yhtäkkiä rajusti lisääntynyt, vaan koska vihdoinkin tajusin heidän olevan keskuudessamme.

Vuosi sitten lokakuun ensipäivinä valmistelin projektisuunnitelmaa nuorten rock-tapahtumaa varten. Suoritin siis itsenäistä oppikokonaisuutta Mikkelin kouluun.

Harrastin mummoilua yhdessä vanhan muoniolaisystävän kanssa. Kävimme vesijumpissa ja aloimme myös neuloa ja virkata yhdessä.

Kävin Oulu-opiston kuvanveistokurssilla ja taiteilin vanhemmilleni betonisen Timo-patsaan(jonka isäni myöhemmin salaa maalasi pronssimaalilla).

Opiskelin pääasiassa journalismia.

Olin lähes taloudellisessa ahdingossa ja kaiken kukkuraksi sain elämäni suurimman sähkölaskun. Olin aivan liian kiireinen ja stressaantunut, niin että tuli oikein äitiä ja isää ikävä. Ja kun he sitten kyläilivät, kävin väsyksissäni vollottamaan kuin mikäkin ipana.

Viime lokakuussa yritin lukea Sinuhe Egyptiläistä varmaan neljättä kertaa siinä edelleenkään onnistumatta.

----

Nyt jos tähän hetkeen vertaa, niin en elämääni viimesyksyiseen vaihtaisi. Vaikka kohtapuolin saattaakin tilin saldo alkaa näyttää siltä, että töihin pitäisi mennä, en uskoisi jaksavani ainakaan niin suurta viikkotuntimäärää.

Asuntoni Oulussa oli toki lähes luksusvarusteltu näin opiskelijan näkökulmasta. Nykyinen asuntoni on kymmenen neliötä pienempi, eikä täällä ole saunaa, ei parveketta, ei tiskikonetta eikä jumppasalin kokoista vaatehuonetta, mutta täällä Mikkelin Tuppuralan asunnossani olen vain hissimatkan päässä rakkaasta serkustani ja tämän avosiipasta. Se jos jokin on luksusta.

Kyösti on yhä kuvioissa ja sekin tykkää yläkerran väestä.

Tähänkin lokakuuhun mahtuu projektityöskentelyä, joka on tällä kertaa seminaarin järjestämistä.

Mummoilen aika vähän tätä nykyä. Ehkä se on ihan hyvä. Mikkelin vesijumppiin en ole tutustunut, mutta uimahallikausi pitäisi ainakin uinnin osalta taas käynnistää.

Tänä syksynä kuvanveisto on vaihtunut Mikkelin kansalaisopiston maalaustaiteen peruskurssiin.

Nyt keskityn yksinomaan kulttuurituottajan opintoihini. Journalismi on täysin tauolla.

Rahallisesti pärjäilen. Stressiä on koulusta sopivasti. Kiireitä ei ole liikaa. Äitiä ja isää pitää aina pikkuisen ikävöidä, vaikka olisikin hyvä olla.

Tällä hetkellä minulla ei ole mitään kaunokirjallista luettavana. En vähään aikaan aio yrittää edes Sinuhea.