Tassut tallaa tyhjää

Koulu on nyt sellainen kipupiste elämässäni, että se uhkaa halvaannuttaa tällä hetkellä muuten niin eläväisen olotilani. Ehkäpä juuri estääkseni niin käymästä, unohdan jatkuvasti, että päivätyönihän kuuluisi olla opiskelu. Minulla on äärimmäisen vähän lähiopetusta, eikä minulla ole omaa opiskelijaryhmää. Olen täysin vieraantunut koko laitoksesta, mistä syystä varmaan onkin niin helppo unohtaa koko roska. Viime viikolla istuin aamulla luokassa odottamasssa viikon ainoiden tuntien alkamista. Siinä vaiheessa, kun kaikki kurssikaverit ja opettaja olivat myöhässä yli viisi minuuttia aloin epäillä olevani väärässä paikassa väärään aikaan. Kipaisu alakäytävän lukujärjestyksille vaakuutti minun olevan ihan oikeassa paikassa. Pistipä sitten silmääni viereisen ilmoitustaulun lappu: "Hyvinvointia taiteesta ja kulttuurista 18.9. Moision sairaalan piha klo 8.00." Niillä tunneillahan minun kuului olla. Kello oli 8.25 ja minä toisella puolella kaupunkia. Ei ollut sana kantautunut minulle Lapin vaellusreissulle asti. Jos olisi edes yksi tuttu opiskelija ollut kyseisellä kurssilla, niin ehkä sitten. Rupesi suututtamaan ihan vietävästi. Ei pelkästään tuo yksi kurssi vaan koko säälittävä yritykseni räpiköidä koulu läpi omalla surkealla opinto-ohjelmalla ilman koulukavereita ja ilman opetusta. Rupesi kertymään silmiiin katkerasti polttelevaa nestettä ja piti käydä vessassa kokoamassa itseni.

Keskiviikkona aloitin maalauskurssilla. Tehtiin vasta pohjia. Hauskinta kurssilla oli huomata, että pystyin kommunikoimaan täyskuuron naisen kanssa hyvin alkeellisilla viittomilla, joita pikkutyttönä opeteltiin iloksemme.

Aika kuluu jotenkin ihan mielettömän nopeaa. Päivissä on sisältöä, vaikka ei aina niin hyödyllistä. Vaikka nyt tuo koulu tuntuukin hirvittävältä ja etäiseltä haasteelta, niin muuten tuntuu, että olen jotenkin onnellisempi kuin aikoihin. Täällä vain tuntuu kaikki olevan kohdillaan. Piristää kummasti mieltä myös tuo melkein naapurin poika, jota olen jokusen kerran tavannut.