Laskettu aika oli jo viikko sitten, mutta vasta tänään pääsin tositoimiin. Ponnistusvaihe kesti kaksi pitkää tuntia. Olin jo aivan poikki ja äärimmäisen turhautunut, kun äijä vain pysyi piilossa. Sitten vihdoinkin saatiin jo jotain näkyviin, mutta kokonaan ei äijää vielä pihalle saatu, kun korvista otti kiinni. Siinä vaiheessa piti ottaa jo instrumentteja avuksi ja kammeta kaveri kuorestaan pois. Kylläpä oli helpotus saada ponnistus päätökseen, lihakset olivatkin jo kuin pehmeää makaroonia. Hymyilin ja huokailin urakan päätteeksi.
Kuvanveistossa sain siis tänään poistaa kipsimuotin savimallin päältä. En olisi ennalta arvannut, että urakka olisi fyysisesti niin rankka. Kourat ovatkin ihan hellänä. Itse asiassa muut selvisivät urakastaan huomattavasti nopeammin, mutta minun tekeleeni oli sen verran hankalamman mallinen ja savi ilmeisesti kovempaa. Pari tuntia tosiaan kiskoin ja suostettelin savea taipumaan. Takakappale irtosi liotuksen avulla ja lopulta piti apuvälinein ihan kaivaa savea tieltä pois, jotta etukappalekin irtoaisi. Operaation päätteeksi opettajamme vertasikin toimenpidettä synnytykseen.
tiistaina, marraskuuta 21, 2006
keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006
Nusquam est, qui ubique est
Tänään oli hervoton säntäilypäivä. Välillä oikeasti juoksin paikasta toiseen, kun aika ei tahtonut riittää normaalilla kävelynopeudella suoritettaviin siirtymiin. Pyörä on kahdeksan kilometrin päässä isoveikalla huollossa, ja minulla on ihan rampa olo ilman sitä.
Aamulla heräsin aikaisin ja käytin Kyöstiä lenkillä. Tosin en niin pitkällä, kuin alun perin oli tarkoitus, sillä ylösnousu oli tuskaista. Olo oli kuin pikkuisella siivekkäällä otuksella kärpäspaperiin liimautuneena; lämmin peti piti ankarasti otteessaan, silmät tuntuivat Bostikilla sinetöidyiltä ja raajat liisteröidyiltä. Suoritin ylösnousun pienissä erissä. Ensin raahauduin vessaan. Rutiinit siellä sujuivat puoliunessa. Kroppa vaati päästä vielä hetkeksi vaakatasoon, ja jos en olisi antanut periksi ja kellahtanut vielä toviksi sänkyyn, olisin taatusti tahtomattani kuukahtanut uneen vaikka siihen eteisen lattialle. Asetin herätyksen uudelleen vielä pariin otteeseen, ennen lopullista ryhdistäytymistä.
Aamutunneille oli sovittu vierailu oikeustaloon kuuntelemaan käräjäoikeudenkäyntiä. Minulla on tapana lähteä vieraisiin paikkoihin aina liian aikaisin, mutta tänä aamuna pelkäsin myöhästyväni. Siksipä hölkkäsin reipasta tahtia matkan ensimmäisen kolmanneksen. Lopunkin kävelin varsin ripeästi. Olin paikalla kymmenen minuuttia etuajassa. Oikeustalolta matka koululle taittua bussilla. Se oli kummallista. Viimeksi olen Oulussa käyttänyt bussia kai viime talvena.
Koulusta kotiin keikuttelin taas ripeää tahtia. Säntäsin sisään hakemaan Kyöstiä ulos ja kävin samantien kolmen vartin kierroksen. Valmistin pikaisen päivällisen ja kiskaisin kasan ruokaa pelottavan vauhdikkaasti nieluuni. Montaa minuuttia ei ruokaa ehtinyt vatsassani rauhassa velloa, kun piti jälleen kiiruhtaa. Puin päälleni lenkkeiyvaatteet ja lenkkarit ja juoksin kuvanveistotunnille. Siellä tein kipsimuotin valmiiksi vajaassa tunnissa. Sitten pistin taas juoksuksi. Tulin kotiin, kusetin koiran ja vaihdoin vaatteet. Sitten juoksin töihin.
Tämän sorttinen säntäily on ehkä pikkuruisen liian touhukasta minun makuuni. Olen ehkä paremminkin henkilö, joka mielellään paneutuu yhteen asiaan kerralla kunnolla, eikä hösellä yhtä aikaa suuntaan jos toiseen.
Äidillä on tapana pääsiäisen aikaan kiinnittää keitettyijen kananmunien päälle latinankielisiä mietelauseita. Tänään päähäni putkahti yksi tuttu: "Nusquam est, qui ubique est" eli missään ei ole se, joka on kaikkialla. Loppukoon siis pian tämä santäily. Olisi kai hienoa olla hetki tässä.
Aamulla heräsin aikaisin ja käytin Kyöstiä lenkillä. Tosin en niin pitkällä, kuin alun perin oli tarkoitus, sillä ylösnousu oli tuskaista. Olo oli kuin pikkuisella siivekkäällä otuksella kärpäspaperiin liimautuneena; lämmin peti piti ankarasti otteessaan, silmät tuntuivat Bostikilla sinetöidyiltä ja raajat liisteröidyiltä. Suoritin ylösnousun pienissä erissä. Ensin raahauduin vessaan. Rutiinit siellä sujuivat puoliunessa. Kroppa vaati päästä vielä hetkeksi vaakatasoon, ja jos en olisi antanut periksi ja kellahtanut vielä toviksi sänkyyn, olisin taatusti tahtomattani kuukahtanut uneen vaikka siihen eteisen lattialle. Asetin herätyksen uudelleen vielä pariin otteeseen, ennen lopullista ryhdistäytymistä.
Aamutunneille oli sovittu vierailu oikeustaloon kuuntelemaan käräjäoikeudenkäyntiä. Minulla on tapana lähteä vieraisiin paikkoihin aina liian aikaisin, mutta tänä aamuna pelkäsin myöhästyväni. Siksipä hölkkäsin reipasta tahtia matkan ensimmäisen kolmanneksen. Lopunkin kävelin varsin ripeästi. Olin paikalla kymmenen minuuttia etuajassa. Oikeustalolta matka koululle taittua bussilla. Se oli kummallista. Viimeksi olen Oulussa käyttänyt bussia kai viime talvena.
Koulusta kotiin keikuttelin taas ripeää tahtia. Säntäsin sisään hakemaan Kyöstiä ulos ja kävin samantien kolmen vartin kierroksen. Valmistin pikaisen päivällisen ja kiskaisin kasan ruokaa pelottavan vauhdikkaasti nieluuni. Montaa minuuttia ei ruokaa ehtinyt vatsassani rauhassa velloa, kun piti jälleen kiiruhtaa. Puin päälleni lenkkeiyvaatteet ja lenkkarit ja juoksin kuvanveistotunnille. Siellä tein kipsimuotin valmiiksi vajaassa tunnissa. Sitten pistin taas juoksuksi. Tulin kotiin, kusetin koiran ja vaihdoin vaatteet. Sitten juoksin töihin.
Tämän sorttinen säntäily on ehkä pikkuruisen liian touhukasta minun makuuni. Olen ehkä paremminkin henkilö, joka mielellään paneutuu yhteen asiaan kerralla kunnolla, eikä hösellä yhtä aikaa suuntaan jos toiseen.
Äidillä on tapana pääsiäisen aikaan kiinnittää keitettyijen kananmunien päälle latinankielisiä mietelauseita. Tänään päähäni putkahti yksi tuttu: "Nusquam est, qui ubique est" eli missään ei ole se, joka on kaikkialla. Loppukoon siis pian tämä santäily. Olisi kai hienoa olla hetki tässä.
torstaina, marraskuuta 09, 2006
Rakkautesi ostamalla osoitat?
Sukat ja suklaata vai kultakello ja kalvosimet?
Mitä arvokkaamman lahjan ostat isällesi, sen parempi lapsi olet. Lahjasi arvo on suoraan verrannollinen rakkautesi ja kiintymyksesi määrään.
Tällaista viestiä tuntuvat mainokset vuosittain välittävän pari viikkoa ennen isänpäivää. Ja niin lähtevät perheiden pikkuipanat ja kaalinpäillä kituuttelevat opiskelijat tyhjentämään säästölippaidensa sisältöjä ostoskeskuksiin. Paketteihin kääriytyvät hugobossit ja batistinit, ja samaa tahtia vierähtää taakka lasten harteilta: rakkaudenosoitus isälle on ostettu. Sillä ei sitten niin väliä olekaan, kuinka kipeästi isä sitä kolmatta parranajokonetta todellisuudessa tarvitsi.
Tätähän isät juuri kaipaavatkin, eikö totta? Sitä, että jälkeläiset viettävät tuntikausia aikaa ruuhkaisissa marketeissa ja ahtaiksi käyvissä pikkuputiikeissa pohtien, kuinka monen euron edestä isäänsä rakastavat.
Ei tietenkään ole paha asia laisinkaan, jos joku haluaa muistaa isäänsä lahjallakin. Etenkin, jos löytää jotain, mitä isä todella haluaa tai tarvitsee. Useimmiten tilanne on kuitenkin se, että koteihin kerääntyy vuosi toisensa jälkeen kuivettuvia konvehteja, käyttämättömiä kotitöppösiä ja maidonvaahdottajia sekä muuta turhanpäiväistä kodin elektroniikkaa.
Lahjat löytävät tiensä isien syliin varsin usein jälkikasvun velvollisuuden- tai syyllisyydentunteen seurauksena. Vääristynyt käsitys lahjan antamisen tarkoituksesta on peräisin tuotteitaan myyntiin tyrkyttäviltä yrityksiltä. Mainostajat löytävät tiensä kuluttajien heikoimpaan kohtaan, tunteisiin. Niin isänpäivän kuin monien muidenkin juhlapäivien kohdalla juhlan perimmäinen sanoma ja merkitys tuntuu hukkuvan kaiken mainonnan ja tuotepaljouden valtamereen.
Mitä isät todella tahtovat isänpäivältä? Nuorena naisena minun on vaikea tähän kysymykseen absoluuttista totuutta antaa, mutta sinisine silmineni haluan uskoa, etteivät isät suinkaan pidä arvokkaita lahjoja päivän parhaana antina. Reino-tossut eivät ehkä sellaisenaan riitä riemastuttamaan, vaan jotain syvempää ajatusta kenties kaivataan.
Lapsena kortteja askarrellessa ja runoja kirjoittaessa syvennyttiin ihan tosissaan miettimään omaa isää. Pohdittiin, miltä isä näyttää, mitä isän kanssa yhdessä tehdään ja millaisin sanoin isää voisi kuvailla. Mikä tärkeintä – oma isä oli aina maailman paras isä. On helppo arvata, ettei yksikään isä helposti kyllästy kuulemaan kyseistä lausahdusta. Se on fraasi, joka on joka isälle kölninvettä kalliimpaa.
Isät, toisin kuin mainokset, eivät suhteuta rakkauttasi lahjojen arvoon eivätkä syyllistä, jos lahja jää hankkimatta. Tuskinpa isiä edes niin kovasti imartelee se, että pienokaiset panevat viimeiset pennosensa kalliisiin lahjoihin. Sen sijaan uskon, että itse tehty täytekakku ja kortti kauniilla sanoilla tekee helposti suuremman vaikutuksen.
Isänpäivä on mainio päivä. Onhan tärkeää hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä isä elämässäsi merkitsee. Isänpäivä on hyvä syy sanoa se ääneen myös isälle. Kertominen ei edes maksa mitään.
Mitä arvokkaamman lahjan ostat isällesi, sen parempi lapsi olet. Lahjasi arvo on suoraan verrannollinen rakkautesi ja kiintymyksesi määrään.
Tällaista viestiä tuntuvat mainokset vuosittain välittävän pari viikkoa ennen isänpäivää. Ja niin lähtevät perheiden pikkuipanat ja kaalinpäillä kituuttelevat opiskelijat tyhjentämään säästölippaidensa sisältöjä ostoskeskuksiin. Paketteihin kääriytyvät hugobossit ja batistinit, ja samaa tahtia vierähtää taakka lasten harteilta: rakkaudenosoitus isälle on ostettu. Sillä ei sitten niin väliä olekaan, kuinka kipeästi isä sitä kolmatta parranajokonetta todellisuudessa tarvitsi.
Tätähän isät juuri kaipaavatkin, eikö totta? Sitä, että jälkeläiset viettävät tuntikausia aikaa ruuhkaisissa marketeissa ja ahtaiksi käyvissä pikkuputiikeissa pohtien, kuinka monen euron edestä isäänsä rakastavat.
Ei tietenkään ole paha asia laisinkaan, jos joku haluaa muistaa isäänsä lahjallakin. Etenkin, jos löytää jotain, mitä isä todella haluaa tai tarvitsee. Useimmiten tilanne on kuitenkin se, että koteihin kerääntyy vuosi toisensa jälkeen kuivettuvia konvehteja, käyttämättömiä kotitöppösiä ja maidonvaahdottajia sekä muuta turhanpäiväistä kodin elektroniikkaa.
Lahjat löytävät tiensä isien syliin varsin usein jälkikasvun velvollisuuden- tai syyllisyydentunteen seurauksena. Vääristynyt käsitys lahjan antamisen tarkoituksesta on peräisin tuotteitaan myyntiin tyrkyttäviltä yrityksiltä. Mainostajat löytävät tiensä kuluttajien heikoimpaan kohtaan, tunteisiin. Niin isänpäivän kuin monien muidenkin juhlapäivien kohdalla juhlan perimmäinen sanoma ja merkitys tuntuu hukkuvan kaiken mainonnan ja tuotepaljouden valtamereen.
Mitä isät todella tahtovat isänpäivältä? Nuorena naisena minun on vaikea tähän kysymykseen absoluuttista totuutta antaa, mutta sinisine silmineni haluan uskoa, etteivät isät suinkaan pidä arvokkaita lahjoja päivän parhaana antina. Reino-tossut eivät ehkä sellaisenaan riitä riemastuttamaan, vaan jotain syvempää ajatusta kenties kaivataan.
Lapsena kortteja askarrellessa ja runoja kirjoittaessa syvennyttiin ihan tosissaan miettimään omaa isää. Pohdittiin, miltä isä näyttää, mitä isän kanssa yhdessä tehdään ja millaisin sanoin isää voisi kuvailla. Mikä tärkeintä – oma isä oli aina maailman paras isä. On helppo arvata, ettei yksikään isä helposti kyllästy kuulemaan kyseistä lausahdusta. Se on fraasi, joka on joka isälle kölninvettä kalliimpaa.
Isät, toisin kuin mainokset, eivät suhteuta rakkauttasi lahjojen arvoon eivätkä syyllistä, jos lahja jää hankkimatta. Tuskinpa isiä edes niin kovasti imartelee se, että pienokaiset panevat viimeiset pennosensa kalliisiin lahjoihin. Sen sijaan uskon, että itse tehty täytekakku ja kortti kauniilla sanoilla tekee helposti suuremman vaikutuksen.
Isänpäivä on mainio päivä. Onhan tärkeää hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä isä elämässäsi merkitsee. Isänpäivä on hyvä syy sanoa se ääneen myös isälle. Kertominen ei edes maksa mitään.
maanantaina, marraskuuta 06, 2006
För mycket att göra, för lite tid
Hohhoijaa. Kello käy kohta kahta. Kahdeltatoista piti palauttaa eräs henkilökuva, joka oli lehtityön harjoitustehtävä. Sain vaaditun 8000 merkkiä kasaan ja vähän ylikin. Olo ei kuitenkaan ole lainkaan tyytyväinen, sillä haastateltava oli sen verran kiinnostava tapaus, että hänen kertomillaan herkullisilla tarinoilla olisi voinut revitellä vaikka kuinka. Hätäinen tekeleeni jäi kuitenkin huonosti jäsennellyksi selostukseksi haastateltavan elämästä. Otsikko, ingressi ja väliotsikot olivat ennemminkin latteita kuin lukemaan houkuttelevia. Harmittaa, kun tiedän, että olisin parempaankin pystynyt.
Vielä henkilökuvan jälkeen paukutin kasaan ruotsin aineen, joka sekään ei laadullaan minua tyydytä. Se olkoon vielä raakile, jota toivon mukaan ehdin vielä kypsytellä ennenkuin valmis hedelmä pitää luovuttaa opettajan liiskattavaksi.
Nyt pää käy ihan ylikierroksilla. Olen juonut varmaan yli puoli litraa kamomillateetä, joten enköhän kohta ole valmis kaatumaan toviksi sänkyyn.
Voi ei! Lehti kolahti luukusta. Kello on OIKEASTI paljon.
Huomenna on pitkä päivä koulussa. Onneksi aamulla on puolen tunnin armon aika, kun taittokurssin aamutunnit alkavat poikkeuksellisesti vasta yhdeksältä. Koulun jälkeen olisi vielä ainakin kirjastoasioita ja lisäksi monia, monia koulutöitä, sekä Oulun että Mikkelin. Töitä ei sentään ole huomenillalla. Eikä onneksi myöskään tiistaina, jolloin kuvanveistossa pääsen valamaan kipsimuottia! Voi kiireinen marraskuu, katoa pois. Odotan niin kovasti joulukuuta ja työntekoa Oloksella. Ajatus työstä siellä tuntuu melkeinpä lomalta!
Odotan erästä tärkeää sähköpostia Mikkelistä. Olettaisin siinä tulevan lähitulevaisuuttani koskevaa ratkaisevaa tietoa...
Nyt on kyllä pakottauduttava petiin unta odottamaan.
Johanna Kurkelan kappale Hiljainen kaupunki kuvailee aika hyvin tätä hetkeä:
"On kaupunki aivan hiljainen
Unen rauha peittää sen
Myös valon viimeisen ikkunan
Näit äsken sammuvan
Kai kaupungin onni ehyt on
Uni tyyni, murheeton?
Ja rauhattominkin mieli kai
Unessa rauhan sai?
Moni unesta aamuun aukeavaan
Ei tahtoisi noustakaan
Käy yli voimien toisten yö
Ja ilon lamaan lyö
Moni tuhoa pelkää mielessään
Moni eksyy yksinään
On turha huutaa, on mykkä suu
Ja toivo luhistuu
Vaan yössä kaupungin kulkevan
Näet taakkojen kantajan
Kuka on hän?
Sen kyllä tietää saat
Jos matkan kanssaan jaat
Kuka on hän?
Sen kyllä tietää saat
Jos matkan kanssaan jaat"
Vielä henkilökuvan jälkeen paukutin kasaan ruotsin aineen, joka sekään ei laadullaan minua tyydytä. Se olkoon vielä raakile, jota toivon mukaan ehdin vielä kypsytellä ennenkuin valmis hedelmä pitää luovuttaa opettajan liiskattavaksi.
Nyt pää käy ihan ylikierroksilla. Olen juonut varmaan yli puoli litraa kamomillateetä, joten enköhän kohta ole valmis kaatumaan toviksi sänkyyn.
Voi ei! Lehti kolahti luukusta. Kello on OIKEASTI paljon.
Huomenna on pitkä päivä koulussa. Onneksi aamulla on puolen tunnin armon aika, kun taittokurssin aamutunnit alkavat poikkeuksellisesti vasta yhdeksältä. Koulun jälkeen olisi vielä ainakin kirjastoasioita ja lisäksi monia, monia koulutöitä, sekä Oulun että Mikkelin. Töitä ei sentään ole huomenillalla. Eikä onneksi myöskään tiistaina, jolloin kuvanveistossa pääsen valamaan kipsimuottia! Voi kiireinen marraskuu, katoa pois. Odotan niin kovasti joulukuuta ja työntekoa Oloksella. Ajatus työstä siellä tuntuu melkeinpä lomalta!
Odotan erästä tärkeää sähköpostia Mikkelistä. Olettaisin siinä tulevan lähitulevaisuuttani koskevaa ratkaisevaa tietoa...
Nyt on kyllä pakottauduttava petiin unta odottamaan.
Johanna Kurkelan kappale Hiljainen kaupunki kuvailee aika hyvin tätä hetkeä:
"On kaupunki aivan hiljainen
Unen rauha peittää sen
Myös valon viimeisen ikkunan
Näit äsken sammuvan
Kai kaupungin onni ehyt on
Uni tyyni, murheeton?
Ja rauhattominkin mieli kai
Unessa rauhan sai?
Moni unesta aamuun aukeavaan
Ei tahtoisi noustakaan
Käy yli voimien toisten yö
Ja ilon lamaan lyö
Moni tuhoa pelkää mielessään
Moni eksyy yksinään
On turha huutaa, on mykkä suu
Ja toivo luhistuu
Vaan yössä kaupungin kulkevan
Näet taakkojen kantajan
Kuka on hän?
Sen kyllä tietää saat
Jos matkan kanssaan jaat
Kuka on hän?
Sen kyllä tietää saat
Jos matkan kanssaan jaat"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
