Clarksien kotiinpaluu

Kesällä 2004, kun olin huolella kyllästänyt itseäni pihvinrasvalla jo pari kuukautta ja tienannut jokusen euron, päätin ostaa ne Clarksit, joita olin jo useaan otteeseen ihaillut ja sovittanut. Hinta kauhistutti, mutta olinhan tuolloin työssäkäyvä uranainen, joten rahaa oli vaikka vessapaperiksi. Sitä paitsi Clarks on tunnettu ja laadukas merkki, joten kengät olisivat pitkäikäiset. Näin kuvittelin. Mutta jo reilun kuukauden käytön jälkeen nahkaisissa kengissäni oli iso reikä. Närkästyneenä kannoin kaunokaiseni eräälle mikkeliläiselle suutarille. Suutari-setä ei ollut uskoa, kun kerroin, että kengät olivat lähes uudet. Vakuuttelin, että niiden oli tarkoituskin näyttää kuluneilta ja nuhjuisilta. Suutari nauroi, mutta lupasi korjata kengät.

Kun olin taas jonkin aikaa onnellisena kenkieni kanssa tallustellut, havaitsin kauhukseni toisen, juuri edellisen kaltaisen ammottavan aukon kengässä. Toimitin kengät jälleen suutarille ja maksoin kiltisti korjauksesta aiheutuneet kulut. Raivo kenkäfirmaa kohtaan sai minut melkein hyllyttämään kengät, mutta olin kuluttanut niihin jo niin suuren summan rahaa, että sillä perusteella minun olisi pitänyt nukkuakin Clarksit jalassa. Niin pitkälle en sentään mennyt, mutta ahkerasti niitä muuten käytin.

Sitten jossain vaiheessa kenkiin ilmestyi jo kolmas reikä, juuri samaa sorttia kuin aiemmatkin. Lisäksi kengän kärjessä oli saumauksessa väljähkö kohta, josta pöllähteli hiekkaa tossuihin sisään. Hirmuisen uhman vallassa vaeltelin muutamaan otteeseen risaisissa clarkseissani, kunnes viimein luovutin ja nöyränä tyttöni kiikutin kengät vielä kertaalleen huoltoon. Tällä kertaa suutarina oli haapavetinen, oikein myötätuntoinen setä, joka ei edes naureskellut rakkaille jalkineilleni. Viikon verran kaiholla odotin, että saisin noutaa terveet pienokaiset takaisin. Koska tällä kertaa kenkäremontti oli aikaisempia laajempi, olin varautunut maksamaan hieman enemmän. Olin iloisesti yllättynyt, kun toimenpide olikin suuruudestaan huolimatta aikaisempia huokeampi. Ei ollut onnella rajaa, kun kannoin kultaseni kotiin.. Totta puhuen en edes kotiin saakka, vaan toimistolle, jossa heti vaihdoin vanhat kunnon Clarksit jalkaani. Autuas olo riensi varpahistani aina suupieliini asti, ja aloin hymyilllä niin, että aatelinen nenänikin vallan vääntyi rypyille.

Tällaista on aito, pyyteetön rakkaus. Kaikkeni olen antanut kenkieni eteen ja sijoittanut niihin uskomattoman summan rahaa. Muuta en ole niiltä takaisin saanut, kun ilon niiden olemassaolosta. Nytpä siis tiedän, miltä vanhemmistani tuntuu nyt, kun olen jälleen kotona. Äitikin varmasti ajattelee minusta juuri kuten minä Clarkseistani: samapa sille mittaamattomalle rahamäärälle, jonka olen pikkuisiini sijoittanut. Tärkeintä on, että ne ovat kunnossa ja kotona taas!

Toimisto-orjatyötä ja kotiparturointia

Koko kevään pauhasin aivoverisuonet räjähtämispisteessä, kuinka niljasta touhua on istua tuntikausia päivässä tietokoneen ääressä. Lisäksi uhosin, että koko kesänä en kajoa koneisiin, vaan hymyilen kauppatorin auringossa ja heitän voita pannuun ja muikkuja päälle... Vaan eipä tuonut kesä toivottua eroa koneista - täällähän minä istun milloin missäkin asennossa, yrittäen välttää pakaroiden puutumista ja niskojen jumiutumista. Skanneri vinkuu ja niin minäkin.

Aikamoinen väsymys on painanut sulosilmiäni pari päivää. Syynä tähän on yksinkertaisesti liian lyhyet yöunet. Taas olen vain touhunnut kummallisuuksia yömyöhällä. Toissailtana yhdentoista maissa tuijotin telkkaria tajuamatta lainkaan katsomaani ja näpräsin pikkuvarpaan kynnen kanssa, kun se pahus tahtoi jäädä kiinni sukkaan. Kun tätä touhua oli jatkunut jo turhan pitkään hankkiuduin teräasein eroon siitä kynnestä ja painelin pesulle. Tarkoituksena oli tietenkin päästä pian petiin. Toisin kävi. Kun siinä hampaita harjailin ja tuijottelin yhtä hemaisevaa yöotusta peilistä, keksin alkaa leikkiä kotiparturia. Päätin leikata otsatukkani. Muistin nähneeni pikkuruisessa keittokomerossa sellaiset nuhjuiset fiskarsin askartelusakset ja paikansinkin ne varsin pian kuivauskaapista. Eiväthän ne kummoiset olleet, mutta raita-aineen haurastamat hiukseni niillä kuitenkin sai katkottua. Sain aikaan suhteellisen suoran linjan ohimolta toiselle, mutta koska hiukseni ovat melkoisen tuhdit, halusin hieman keventää, kerrostaa uutta otsatukkaani. Tähän tarkoitukseen sakset tuntuivat kuitenkin kelvottomilta. Aloin jo kovasti huolestua, kun toivomaani tulosta en saanut aikaan. Harkitsin jo meneväni alakerran boheemin tytön ovelle kysymään saksia, mutta arvelin, että häneltä löytyisi korkeintaan viidakkoveitsi. Sittenpä mieleeni muistuikin, että kesäkuussahan investoin suurehkon summan ihan varta vasten karvan ohentamiseen tarkoitettuun vempeleeseen! Aivan, siis KARVAN ohentamiseen. Kaivoin siis rinkan pohjalta Kyösti-koiran turkin trimmausta varten ostamani työkalun. Sehän toimi mainiosti. Rapsuteltuani sillä hiuksiani hetkisen uskalsinkin jo olla tyytyväinen. Sängyssä olin sitten vasta yhden maissa.

Eilen oli ihan vakavana päämääränä nukkua hieman enemmän. Ja vielä mitä! Tulin kotiin vasta yhdeksän aikoihin ja ilta hurahti pitkälle jo kokkailun ja syömisen merkeissä. Sinkkuelämääkin piti telkkarista ihmetellä, vaikka onhan tässä omassakin sinkkuilussa sietämistä. Viimeisenä punastelin kuin pahanen pikkutyttö, kun maikkarilta tuli "The Sex Inspectors". Kello ei tainnut olla vielä kahtatoistakaan kun jo harjasin hampaitani samalla kun brittipariskunta tv:ssä harjoitteli kymmeniä eri asentoja. Kyllästyin pariskunnan jumppaan ja kävin syljeksimässä tahnat altaaseen ja uskottelin itselleni alkavani nukkumaan. Jotenkin ihmeellisesti sillä viiden metrin matkalla kylppäristä sänkyyn suunnitelmani kuitenkin muuttui ja päädyin tietokoneelle päivittämään Excel-laskentataulukkoa työtunneistani.

Tunteja olenki laskenut ahkeraan. Nyt niitä on kutakuinkin 290. Lähtötunnelmissa siis ollaan!
Tämän päivän jälkeen enää kaksi päivää toimistossa ja sitten suuntaan pohjoiseen. Pitkään tosin haaveilin päinvastaisesta ilmansuunnasta, mutta olenkin tainnut syödä kaikki rahani, joten täytynee ilahduttaa äitiä ja isää läsnäolollani sekä orjatyöpanoksellani, kun siitä olen nyt näiden seitsemän viikon aikana niin innostunut. Ahneet ne palkkaa kaipaa. Meille nöyrille ja jalomielisille riittää lämmin käsi ja kiitos.

Tänään tai huomenna (artisti ei muistanut ajankohtaa...) lähden saareen kuuntelemaan banjomiestä ja fanittamaan eturiviin, kun niin lupasin.

Nyt annan Haapaveden historian hurmata minua vielä hetken ajan vanhojen lehtileikkeiden muodossa. Sitten vaellan tilapäistupaani. Tänään sitten hyvät yöunet!

Heinäevankeliumi

Siihen aikaan (viime viikonloppuna) antoivat serkkutyttöni käskyn, että Mallan olisi suoritettava oman blogin perustaminen.

(sanoivat suunnilleen näin: "Malla, me ollaan oikeastaan päätetty, että sinun pitää perustaa oma blogi.")

Se blogi oli hänen ensimmäisensä ja sen perustaminen tapahtui hänen serkkujensa ollessa käskynhaltijoinaan.

Niin siis Malla lähti blogin luomista varten nettiin yhdessä ajatustensa kanssa, jotka olivat kieroutuneita (siis ne ajatukset.. onko muuten Raamatussakin virheellinen korrelaatti?). Hänen siellä ollessaan tuli aatosten julki tuomisen aika ja hän synnytti blogin, esikoisensa. Hän kirjoitti tekstin ja laittoi sen nettiin, sillä hänellä ei ollut itsekritiikkiä salaamaan eriskummallista ajatuksenkulkuaan.

Tuona päivänä oli ihmisiä kodeissaan ympäri Suomen maan ja heidän kännyköihinsä piippaili ilosanoma. Viesti kertoi heille: "Teille on tänään Haapaveden kaupungissa syntynyt aivotonta luettavaa, jota kirjoittaa pikku-Malla. Te löydätte blogin, joka köllöttelee blogger.com:issa. "

Ja niin eräät siskokset - hekin nyt Pohjanmaalla - sanoivat: "Nyt blogger.com:iin. Sieltä me löydämme sen, mistä Malla meille ilmoitti, ja minkä me itse alulle panimme!"