Uutiskatsaus 12.1.

Nukkuu hiirien kanssa

Tämä talo tekee minut vainoharhaiseksi. Reilu viikko sitten yllätin elävän hiiren koiranruokapussista ja nyt lähes joka yö herään rapinaan. Tiedän, että jossain lähistöllä on hiiriä, mutta en tiedä missä! Saattavatpa olla jossain hirsiseinän ja paneelin välissä. Viime yönä oikein säpsähdin, kun rapina kuului niin läheltä, että kuvittelin jo jakavani sänkyni hiirien kanssa. Ei sekään nimittäin tavatonta olisi. Pari vuotta sitten lakanoita vaihtaessani lattialle ropisi auringonkukansiemeniä, ja vannon uusien suksieni nimeen, etten itse siemeniä vuoteeseeni jemmaile.

Levoton sijainen

En oikein enää luota itseeni aamuherääjänä. Viime yön olin yksin talossa (jos koiraa ja hiiriä ei lasketa) ja minun oli määrä olla aamulla aikaisin naapurikylän pikkukoululla opettajan sijaisena. Illalla erehdyin television ääreen juuri jonkin myöhäisillan elokuvan aikaan ja vaikka se oli surkeaa viihdettä, katsoin sen loppuun. Iltapesut ja vähän jotain muuta sähellystä siihen päälle, niin kello kävikin jo kahta.

Neljän tunnin yöunien kauhukuvat mielessäni kävin levolle. En tiedä, mikä tilapäinen (lieneekö tuo enää edes tilapäinen) mielenhäiriö minulle yöasuun vaihtautuessani olikaan iskenyt, kun minulla ei ollut villasukkia jalassani! Voi hyvät kansalaiset, minulla ei ollut tammikuisena pakkasyönä villasukkia jalassani!

Uni ei meinannut tulla sitten ollenkaan, pakkomielteisenä ajatuksena päässäni velloi vain villasukattomuus. Ylpeys ei antanut periksi, että kerran sänkyyn mentyäni olisin noussut sukkia noutamaan. Kun vihdoin tuntui, että voisin ehkä vajota uneen, tuli se pakollinen hiirenrapinavälikohtaus. Siitä toivuttuani laukesivat neuroottiset pelkoni siitä, etten herääkään kelloni sointiin. Pyörin solmuisissa satiinilakanoissani, ja ajatukset sinkoilivat ristiin rastiin hiirifobioiden, aamuherätyksen ja kylmien varpaiden välillä. Ja sittenpä se kännykkä jo alkoikin piippailla.

Peräkammarintyttöistyminen

Olen ollut vanhempieni helmassa jo kohta puolitoista kuukautta!

Yhdistetty koiralenkki ja punttitreeni

Elämme kylmiä aikoja. Totta totisesti: mittari on parhaimmillaan näyttänyt -30 astetta. Harmillista siinä mielessä, että uusista suksistani ei ole kuin silmäniloksi (ne ovat punaiset, kuin murtomaasuksien ferrarit!). Olen kyllästynyt kävelemään koiran kanssa päivästä toiseen samaa reittiä; naapurustomme pihatietä valtatien laitaan ja pätkä nelostietä myöten joko etelään tai pohjoiseen ja sitten samaa reittiä takaisin.

Eilen päätin kävellä metsään ja sieltä kelkkareittiä pitkin järven jäälle. Luotin siihen, että jokunen kelkka olisi harhaillut reitiltä lähelle meidän rantaa. Kävi kuitenkin ilmi, että ainokainen jälki jäällä virallisen kelkkareitin lisäksi oli naapurin velhon rantaan johtava suksiura. En uhallanikaan halunnut poiketa alkuperäisestä suunnitelmastani, joten takaisin en kääntynyt vaan päätin tarpoa hankea pitkin kotirantaan. Eihän sinne pitkästi näyttänyt olevan, mutta pitkä on umpihangessa taivaltavan matka.

Jo alkumatkasta koiraystäväiseni oli jälleen osoittanut jäätymisen merkkejä ja vääntelehtinyt vaikean näköisenä lumipeitteen päällä, joten ei toivoakaan, että se nyt olisi suostunut seuraamaan jälkiäni polvenkorkuisessa lumimassassa. Tottahan minä sen tuollaisen pikkumatkan kainalossani kannan, ajattelin. Pakko myöntää - se oli raskasta. Jossain vaiheessa tuntui kuin olisin tarponut paksussa siirapissa. Tajusin, että paksun lumikerroksen alla jään pinnalla oli vettä. Ja pakkasta kun oli kuitenkin -25, muodostui kenkiini melkoinen jääkerros. Ainakin sain tehokasta treeniä; välillä piti pysähtyä puuskuttamaan, untuvatakin alla kiehui ja olipa tänään vielä käsivarretkin kipeytyneet koiran kantamisesta.

Minä ja herra Bukowski

Minulla ja Charles Bukowskilla on jotain yhteistä: inho Mikki Hiirtä kohtaan. Luin tänään lehdestä tietopaketin Yle Teeman Bukowski-dokumentista, ja juttu kertoi herrasta tämän herkullisen pikku faktan. Mutta takaisin Mikki Hiireen! Minussa on jo vuositolkulla kytenyt tämä kieroutunut vihamielinen patoutuma tuota "sympaattista pallokorvaa" kohtaan. Jo vanhoissa Disney-animaatioissa, joissa Aku Ankka ja Mikki Hiiri mittelevät jatkuvasti toisiaan vastaan, esittäytyy Mikki Hiiri mielestäni raivostuttavan ylimielisenä ja itseriittoisena hahmona. Sarjakuvissa Mikki on aina niin paskantärkeä välkky, jolla on pakonomainen tarve päteä asiassa kuin asiassa. Näsäviisas ja mukanäppärä päällepäsmäri se on. Herätkää!