Viime viikon keskiviikkona alkoi koulu hurjan rankalla kahden päivän putkella. Pään sisäinen opiskelukoneisto on tosin pitkän tauon jälkeen ihan jumissa, lähes käyttökelvottomana. Pitäisi varmaan huoltoon kuskata koko masiina. Ehkä sieltä jostain löytyisi jo jonkin aikaa kadoksissa ollut opiskelumotivaatiokin.
Ensimmäisenä päivänä opiskelimme ensin puolitoista tuntia työyhteisöviestintää, jonka jälkeen oli samanpituinen setti ruotsia. Työyhteisöviestinnän opettajana toimii nainen, joka saa minut tuijottelemaan haikeana kelloa jo viidessä minuutissa. Enkä edes mielestäni ole opetuksen suhteen mitenkään poikkeuksellisen vaativa! Tämä nainen vaan yksinkertaisesti on joka suhteessa niin ikävystyttä, jotenkin surkeudessaan jopa säälittävä.
Vaikka ruotsin kieli olikin joskus lempiaineitani, odotin ruotsin kurssia kauhulla. Minua kiusasi aavistus, etten enää parin vuoden tauon jälkeen osaisi paljoakaan. Lisäksi pelkoani kurssia kohtaan vahvisti tieto opettajasta. Minulle jäi miehestä viime kevään englannin kurssin perusteella varsin häijy kuva. Ja kylläpä hän nytkin melkoisen elefantin reisiluun meille kurkkuun iski heti ensimmäisillä tunneilla - jouduimme lähtötasotestiin! Buah! Pari ensimmäistä kielioppitehtävää meni ihan leppoisasti, mutta olin lähes varma, että sanastotehtävän sanat olisivat olleet opettajan itse keksimiä tai vaihtoehtoisesti swahilin sanakirjasta kaivettuja. Myös luetun ymmärtämisen teksti sai minut huokailemaan hartaasti. Ainetta kirjoittaessani en aluksi ollut saada yhtä kokonaista lausetta kasaan, mutta loppujen lopuksi sivulla komeili 107-sanainen aine.
Torstai oli aivan yhtä rankka kolmen aamutunnin päivä, joka oli kokonaisuudessaan ruotsia. Kävi ilmi, että en ihan turhaan ollut naapurimaan kieltä aikoinani opiskellut: A - C arviointiasteikolla sain A:n, eli ainakin suurin osa opeista oli päässäni onnistuneesti tallennettuna. Kielioppiosuudesta sain siltä aiemmin niin kovasti pelkäämältäni opettajalta ihan erityistä kiitosta. Jouduin kylläkin nielemään sellaisen tosiseikan, että sanastotehtävän sanat olivat ihan oikeaoppista ruotsin kieltä. Kyseiset sanat oli vain pidetty minulta tähän asti salassa. Ihme salaliitto.
Torstai-iltana kävin koulukaverini kanssa kaupungilla katsomassa, kun uudet opiskelijat seikkailivat ympäri kylää tutoreiden järjestämässä rastisuunnistuksessa. Onnelassakin oleilimme jonkin aikaa. Siellä sain jälleen kuulla yhden maailman hurmaavimmista iskurepliikeistä: "Sää näytät ihan lapselta", tuumasi joku minua nenään saakka pitkä miehenalku. Poika kysyi vielä ikääni ja käskin sitten veikata, minkä ikäinen lapsi Onnelaan pääsisi. Tuli arvaus "19".
Vanhin veljeni oli menossa viikonlopuksi käymään kotiseuduillamme vaimonsa ja pikku poikansa kanssa. Siinä samallahan matkustin sitten minäkin henkilökohtaiseen hermoparantolaani rasittavan kouluviikon päätteeksi. Olin pari päivää syntisessä, mutta niin terapeuttisessa, täydellisen tekemättömyyden tilassa. Suurin virheeni oli kantaa kone ja koulumateriaalit mukaan muistuttamaan ikävistä velvollisuuksistani. Jos olisin sekunninkin pidempään harkinnut, olisi kyseinen varustus jäänyt luukkuuni odottelemaan. Selväähän oli, etten niihin olisi kuitenkaan kajonnut.
Paluumatkalla idyllistä sain elävän muistutuksen maailman turmeltuneisuudesta ja mainonnan mieliintunkevasta vallasta. Saavuimme juuri tankkaustauolle eräälle Shellin kylmäasemalle, joka sijaitsi Sotka-liikkeen edessä. Kolmivuotias kummipoikani tuijotteli ikkunasta ulos ja tokaisi ponnekkaasti "Vain Sotkasta!" Onneksi olkoon Sotka, sloganinne taitaa toimia.
Ai niin! Vielä tiistain kuvanveistosta sellainen pieni tiedotus, että eräs viidettä vuotta alkeiskurssilla patsaita tahkonut nainen on siirtynyt kuvanveisto kakkoseen. Suuria suosionosoituksia! Ja ennenkaikkea onnenhyppelyitä täällä minun tuvassani, sillä en melkein ehkä sietänyt sitä naista kurssillamme. Jotenkin kummallista, että hän valloitti vuodesta toiseen paikkansa alkeiskurssilla, vaikka perusteet olivat selvästikin erinomaisesti hallinnassa. En todellakaan kokenut hänen läsnäoloaan "meitä kaikkia hedelmöittävänä" asiana, kuten hän itse kurssillamme oloaan selitteli.
sunnuntaina, syyskuuta 24, 2006
sunnuntaina, syyskuuta 17, 2006
Ovimattomuusikko
Isä soitti eilen ja kertoi jutelleensa pitkän tovin erään ystävänsä kanssa. Olin kesällä musiikkitapahtumassa työharjoittelussa ja juuri tämä isän ystävä oli tapahtuman taiteellinen johtaja. Hän oli puhelun aikana isälleni kehunut työpanostani. Olinpas mielissäni kun tämän kuulin.
Ehkäpä kihahti kehut päähän, sillä näin yöllä unta, että olin päässyt soittamaan kamariorkesteriin, jonka johtajana isän ystävä toimii. Huvittavinta on, että musikaaliset taitoni ovat todellisuudessa lähes olemattomat. Osaan ulkomuistista pari pimputusta pianolla ja Greensleevesin kitaralla. Unessa soittimeni oli kuitenkin kainaloihini asti korkea, rullalle kääritty ovimatto. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka sillä saisi musiikkia aikaiseksi, mutta en kehdannut myöntää taitamattomuuttani. Orkesterilla oli parhaillaan konsertti meneillään. Juuri sillä hetkellä "soitintani" ei tarvittu, mutta seuraavassa kappaleessa minun olisi pitänyt soittaa. "Sua ei nyt tarvita, mutta sä tuut seuraavassa", ohjeisti orkesterin johtaja tärkeänä. Minä hädissäni nyökyttelin. Katselin orkesteria ja mietin, mihin kohtaan minun ylipäätänsä pitäisi soittimeni kanssa asettua. Aloin olla jo kovasti paniikissa ja mietin taukoamatta, kuinka osaisin lukea nuotteja ja kuinka soittimeni toimii.
Harmikseni (tai ehkä helpotuksekseni) heräsin ennen kuin ehdin soittaa kamariorkesterissa ovimattoa. Pitänee tosielämässä kieltäytyä niistä lukuisista pyynnöistä soittaa kamariorkestereissa, jotta välttäisin moiset kiusalliset tilanteet.

perjantaina, syyskuuta 15, 2006
Lienenkö mummo vailla jälkikasvua?
Olisi liioittelua sanoa, että tänään oli hyvä päivä. Rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että tänään oli ihana aamu. Nousin ylös jo kymmentä vaille kuusi ja valutin kurkusta alas ison lasillisen sitruunalla maustettua vettä. Kiskoin hämmentyneen koiran ulos kirpeään syysaamuun pissimään. Sitten pakkasin reppuun uimakamppeet ja polkaisin uimahallille. Vartin yli kuusi hallin ovet eivät olleet vielä auki, mutta oven suussa parveili valtaisa lauma hyväntuulisia mummoja ja vaareja odottamassa pääsyä jäseniä hellivään vesijumppaan. Liityin massaan, enkä edes tuntenut itseäni ulkopuoliseksi. Huolestuttavaa...
Kun ovet aukesivat, vanhusvoittoinen väestö muuttui lähes väkivaltaiseksi ja sulloontui sisään sellaisella voimalla, että lasiovet olivat paiskautua säpäleiksi. Kun jouduin aulassa odottelemaan jumppakaveriani pari minuuttia (aamulla sekin tuntuu pitkältä ajalta), aloin jo pelätä hänen edellisenä päivänä käsittäneen vitsinä aamuvesijumppaan lähdön. Epäilemättä hänessä kuitenkin elää samanlainen mummonsielu kuin minussa, sillä niinpä vain hänkin saapui paikalle.
Aamuinen vesijumppa oli hyvä kokemus. Saunassakin oli oikein hilpeä tunnelma kun mummotoverimme keskustelivat toisilleen: "No, mitenkäs Martta on voinut?", joku kysyi "Oikein hyvin olosuhteisiin nähden, heh heh heh, olosuhteisiin nähden!", vastasi Martta käkätellen kuivasti.
Kotona olin jo ennen kahdeksaa. Piski-parkakin oli vielä nukkumassa, eikä edes vaivautunut ovelle tervehtimään. Houkuttelin unisen äijän koiranmakkaralla sängystä ja itsekin nautin rauhallisen aamiaisen ja syntisen paljon kahvia. Siis ihan oikeasti PALJON kahvia, ainakin kaksi ja puoli MUKIA. Hetken aikaa piti antaa vatsakummun tasoittua ennen kuin taas ryhdistäydyin ja lähdin lenkille koiran kanssa.
Jouduin saman aamun aikana jo toistamiseen huolestuneena miettimään henkistä ikääni, kun puistossa yllätin itseni tuijottelemasta lumoutuneena lammikossa nuokkuvia sorsia. Muutenkin lenkin aikana vaelsin kasvoillani eläkeikäisen seesteinen hymy. Missä piileksii nuoren naisen uhmani?
Kotiin palattuani kauhistelin asuntoni hämäryyttä ja astelin parvekkeen ovelle avatakseni sälekaihtimet, jotta päivänvalo saisi heittäytyä huoneeseeni. Mummon sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin, kun kiskaisin kaihtimet ylös. Parvekkeella seisoi ihka oikea mies! Hetken aikaa hämilläni tuijottelin tuota harvinaista näkyä ja totesin sen todellakin olevan homo sapiens. Voi, hetkessähän mummon sydän sulaa, ja veikeästi vain pojalle sitten vilkuttelin lasin läpi. Oivalsin toki, että kyseessä oli parvekekaiteiden maalaaja, josta oli pari viikkoa sitten tullut jokin ilmoituskin. Ajattelin kuitenki varmuuden vuoksi huomennakin kiskaista kaihtimet ylös, jos sieltä taas ilmestyisi joku komistus. Tosin teen sen vasta kaunistauduttuani...
Huipputapahtumat oikeastaan loppuivat parvekeyllätykseen. Sen jälkeen tosin Kyösti-koiran luontaisia vaistoja heräteltiin, kun kävimme koirapuistossa. Kyöstihän on jo keski-ikäinen äijäparka, eikä ole vielä kunnolla päässyt kosketuksiin nartun kanssa. Puistossa sitten sattui olemaan nuori narttu koiransa kanssa (joka myös oli tyttö). Ei kauan kestänyt, kun Kyöstiä jo alkoi... niin... siis tehdä mieli ryhtyä kanssakäymiseen nartun kanssa. Kaveri juoksi sinnikkäästi nartun kintereillä peräpää nytkyen taukoamatta. Kun puistoon sitten saapui iso lauma kilpakosijoita, minun oli aika viedä läkähtynyt ystäväni kotiin särkynyttä sydäntään paikkailemaan.
Nyt olisikin jo korkea aika käydä nukkumaan. Onhan takana jo pitkä päivä tällaiselle seniorille. Toisaalta, tämä yökyöpelöinti on niitä harvoja nykynuorison elämäntapohin kuuluvia paheitani, joten annettakoon se anteeksi. Ristiriitaista: rakastan nukkumista, mutta en osaa käydä ajoissa nukkumaan, kuitenkin rakastan myös aamuja. Ilmiö on selvä merkki minussa taistelevista vanhuuden ja nuoruuden voimista...

keskiviikkona, syyskuuta 13, 2006
Väännetäänkö rautalangasta?
Silloin kun asioita on vaikea hahmottaa, ymmärtää tai saada ojennukseen, käytetään usein termiä rautalangasta vääntely. Sillä tarkoitetaan tietenkin, että asiaa lähdetään selvittämään perin pohjin. Minun syksyni on ollut monessa suhteessa rautalangasta vääntämistä. Ensinnäkin koulun kanssa. Pääkoppani kihisee räjähdyspisteessä, kun vain yritänkin alkaa miettiä kahden koulun läpiviemistä. Kun olen paikalla toisessa koulussa, jään jälkeen toisessa. Yksinkertaista, mutta niin turhauttavaa.
Oulun koulussa varsinainen opetus ei ole vielä lähtenyt käyntiin, joten kesälomani on jo tuntunut piinaavaan pitkältä. Olenkin jo useaan otteeseen rallatellut päässäni viisua ”Jo joudu armas arki ja syksy suloinen…”. Tällainen joutenolo kun on pidemmän päälle hermoja raatelevaa. Olisihan minulla paljonkin itsenäistä opiskeltavaa, mutta on niin vaikea käydä opintoihin käsiksi ilman normaalia arkirytmiä. Enää viikko siedettävänä ja kauan kaipaamani aamuherätykset ovat jälleen osa elämääni. Enpä olisi yläaste- tai lukioikäisenä arvannut muutaman vuoden päästä näin kovasti odottavani koulun alkua.
Ilmoittauduin kesän lopulla kuvanveistokurssille, jossa luvassa olisi myös elävä malli. Ensimmäisellä kerralla jännityksellä odotin mallia saapuvaksi. Toivon tietenkin atleettista nuorta adonista, mutta olin myös varautunut siihen pettymykseen, että joku tyttönen Laila Snellmanin tallista tallustelisi tisseineen sisään. Olin ensimmäisiä luokkaan saapuneita ja siellä odotellessani satuin kuulemaan, kun opettajamme luokan ulkopuolella lausahti jollekin ”Tänä vuonna meillä onkin sitten miesmalli!”. Olin vähällä tuulettaa railakkaasti, mutta pystyin hillitsemään reaktioni hillityksi hymyksi. Riemuitsin kuitenkin ehkä liian aikaisin, sillä malli ei ollutkaan järisyttävän komea satuolentomainen prinssi vaan ihan tavallisen kuolevaisen näköinen lyhyenlainen kaljupää, joka kaiken kukkuraksi istui tuolissaan lähes täysissä pukeissa. Muistutin itselleni, etten suinkaan ollut lähtenyt kurssille aikuisviihteen toivossa, vaan taltuttamaan savesta ihmismuotoja. Käytännössä kuvanveisto olikin ensimmäisellä kerralla juuri sitä rautalangasta vääntämistä. Siis ihan kirjaimellisesti. Vääntelin naama rutussa, sormet turtana kuusimillistä rautalankaa tukirakenteeksi savimallille. Melkeinpä jo turhauduin, kun kaikki kylän mummot ja ulkomaan toivo Caesarkin taivuttelivat rautalankansa haluamaansa muotoon kuin se olisi ollut keitettyä spagettia. Meni tovi, mutta lopulta sain minäkin häkkyräni kasaan. Seuraavalla kerralla taiteen tekeminen oli heti kerralla tyydyttävämpää, kun pääsin jo saveen käsiksi. Edes mallin arkinen olemus ei enää jaksanut häiritä.
Kiireisenä joutenolijana olen ehtinyt jonkin verran matkustellakin. En tietenkään ihan siihen malliin kuin eräät vanhat ystäväni, jotka tuon tuosta hyppelevät mantereelta toiselle. Ovat minunkin matkani sentään ulottuneet Suomen Savosta aina Lappiin saakka. Ensin olin kuun vaihteessa vajaan viikon Mikkelissä. Siellä yritän pistää opintojani ojennukseen ja jotain sain sentään aikaiseksikin. Lisäksi onnistuin houkuttelemaan erään keväällä vihastuttamani nuoren miehen iltaa istumaan kahvilaan. Ja jälleen, kuin rautalangasta vääntäen, puhuin poikaparan pyörryksiin. Toivottavasti kuitenkin sain myös asioita oiotuksi. Oleskelin taas ihan kiusaksi asti entisessä asunnossani. Siellä on aina leppoisa ja kotoisa ilmapiiri ja hyviä ystäviä ympärillä. Mikkelin jälkeisen viikonlopun vietin Rovaniemellä lukioaikaisen tyttönelikon kesken. Toinen yö vietettiin mökillä sivistyksen saavuttamattomissa, mutta ensimmäisenä iltana vilkaistiin yöelämää. Kiltti isoveli vei autolla baariin, kun sää sattui olemaan niin kurja. Olisihan ollut sääli, että sade olisi kihartanut vaivalla suoristamani hiukset. Elämäni mies ei ollutkaan perjantaina lähtenyt liikenteeseen, joten vieläkään emme toisiamme tavanneet. Sen sijaan joku erittäin humalainen mies yritti parikin kertaa baaritiskillä jutella. Todennäköisesti se yritti sanoa jotain kuolettavan kaunista. Mitä ikinä se olikin, en saanut puheesta mitään tolkkua. Viimeiselle hitaalle raahasin lähes väkisin ainoan miehen, joka näytti olevan riittävän pitkä. Tämä äijä oli oikein viihdyttävää seuraa. Kovasti nauratti kumpaakin, kun rupateltiin ihan joutavanpäiväisiä juttuja. Juttujen taso oli juuri sellainen, että jostain syystä kerroin tuolle muukalaiselle erään nöyryyttävän tapauksen viime keväältä, kun työnsin kännykän näppäimen niin syvälle sieraimeeni, etten ollut saada sitä sieltä pois ennen kuin keksin kaivaa sen hammastikulla. Miksi, miksi pitää kaikki selostaa? Ja sitten joku vielä ihmettelee, miksi minulle ei löydy miestä. No, onneksi tämä tapaus ei kuitenkaan ollut NIIN kiinnostava. Sitä paitsi elämäni mies on sellainen hieno ja suvaitsevainen mies, joka sietää naista, joka on joskus työntänyt sieraimeensa sinne kuulumatonta materiaalia. Jokainen sen on jossain vaiheessa lapsuuttaan tehnyt. Minulta se vain jäi silloin tekemättä…
Ehkä alan harkita aikuistumista.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)