Asennevammaista hävettää

Ekaluokalla se jo alkoi. Opettaja heilutteli kämmentään naamani edessä: "Äläpäs, Malla, haaveile!" Kyseessä oli tietenkin matematiikan tunti, eivätkä numerot innostaneet minua sitten ollenkaan. Luokallani oli pari poikaa, jotka oikein pyytämällä pyysivät opettajalta päässälaskuja, joita minä puolestani vihasin. Asenteeni matematiikkaa kohtaan ei parantunut vuosien kuluessa. En koskaan siitä pitänyt, enkä koskaan siinä menestynyt. Totta puhuen, en kauheasti yrittänytkään.

Yläasteella opin joitakin asioita kuin vahingossa. Mielestäni opettaja oli hyvä. Lukiossa kuitenkin oppiaineessa edistyminen otti jälleen takapakkia ja kärvistelin seitsemän kurssia lyhyttä matematiikkaa. Siinä vaiheessa jo ymmärsin, että olisi pitänyt jo silloin yhdeksän vuotta sitten olla hiukan valveutuneempi. Oli niin hankala edetä haastavampiin ja haastavampiin tehtäviin, kun tietopohja ja ymmärrys aiheesta oli niin hataralla pohjalla. Matematiikka oli minulle jossain vaiheessa niin vastenmielinen aine, että aina uuden lukujärjestyksen saadessani tarkistin heti, minä päivänä ei olisi matematiikkaa. Se päivä olisi automaattisesti suosikkipäiväni.

En oikein tiedä, missä vaiheessa matematiikasta oli syntynyt minulle moinen asennevamma (ja fysiikasta ja kemiasta sen rinnalle). En usko, että kukaan minua suorastaan tyhmäksi sanoisi, sillä muissa aineissa menestyin. Luulen, että olisin voinut olla hyvä matematiikassakin, jos asenteeni sitä kohtaan ei olisi kasvanut niin kieroon. Ehkä olisin voinut siitä jopa pitää. Myöhemmin olen lukenut ilmiöstä nimeltä matematiikka-ahdistus. Jospa se oli nimi minunkin ongelmalleni.

Minulla oli lyhyt pinna matematiikan suhteen. Jos en heti jotain asiaa ymmärtänyt, pidin itseäni toivottoman tyhmänä ja lakkasin yrittämästä. Haaveilin lukionkin matematiikan tunnit. Erään kerran olin taas toivoni menettäneenä unohtunut omiin ajatuksiini ja yllättäen havahduin siihen, kun koko luokka oli aivan hiljainen. Opettajan sekä sekä muutamien velmuilevien kurssikavereiden katseet olivat nauliintuneet minuun. Hämmennykseni huomatessaan opettaja lausahti: "Tervetuloa takaisin". Sitten jatkettiin taas matematiikkaa.

Kyllä minä joskus onnistuinkin. Tähtihetkeni matematiikan opiskeluni historiassa on, kun jossain lukion matematiikan viimeisimpien kurssien kokeessa osasin ainoana ratkaista erään yhtälön. Ja vieläpä täydellisesti oikein. Silloin hetken ajan ymmärsin niitä ihmisiä, jotka pitävät matematiikasta. Onnistumisen ilo on loistotunne! Viimeisen kurssin kokeesta (joka oli uusinta, sillä alkuperäisen kokeen arvosanani ei yltänyt edes neloseen) sain 7+, joka oli minulle huippuarvosana. Opettajakin oli minuun tyytyväinen ja puristi oikein kättäni tsemppaukseni kunniaksi. Hetken mielijohteesta päätin myös yrittää lyhyttä matematiikkaa yo-kirjoituksissa. Sain B:n, pistettä vaille C:n. Olin positiivisesti yllättynyt siitäkin.

Miksi oikeastaan kaikkea tätä selostan, johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen jälleen joutunut kasvoikkain ala-asteen matematiikan kanssa. Senkin vähän, mitä aikoinaan olen oppinut, olen nyt täydellisesti unohtanut. Tilanne on hälyyttävä. Edes neljännen luokan matematiikka ei ota onnistuakseen! Kolmasluokkalaistenkin kirjassa on tehtäviä, jotka ratkaistakseni minun olisi todellakin istuuduttava alas ja mietittävä oikein tosissani. Jakokulma, jakojäännös, päättymättömät desimaaliluvut, allekkain kertominen... En enää niitä osaa! Kuinka kiusallista olla siinä oppilaiden edessä ja kehottaa mukuloita laskemaan.

Paljonhan kaikki tämä on itsestä kiinni. Olisinpa vain joskus innostunut matematiikasta. Enpä kuusivuotiaana osannut ajatella parikymppisenä joutuvani tilanteeseen, että haaveilut laskentotunnilla kaduttaisi. Vanhahan minä en vieläkään olisi kaikkea tuota oppimaan. Nythän se olisi enää viitseliäisyydestä ja ahkeruudesta kiinni. Jotenkin epäilen urakkaan koskaan tarttuvani...