Kasvutarinoita

Ehkäpä yksi tarkoitus tuleville kirjoitteluilleni voisi olla tavoitteideni julkituominen, niin että kun täällä ne olen valtaisalle lukijakunnalleni "ääneen" lausunut, tulee ne ehkä toteutettuakin. Blogi siis saattaa täyttyä graduhuolista ja muista projekteistani, joihin ehkä kaipaan motivaatiota ja patistelua. Nuorten Lappi -valmennuksen kotitehtäviin kuului mm. omien oppimistavoitteiden kirjoittaminenm, aikajaksona puoli vuotta. Taidan asettaa kaksi tavoitetta: 1. Olen päättänyt ryhtyä opettelemaan fiksumpaa ajankäyttöä. Tarkoituksena on, että käyttäisin arkipäivät mahdollisimman tehokkaasti tehden koulu- ja muita ajankohtaisia projektihommia. Ja siis nimenomaan päivät, niin että yöt saisin oikeasti rauhoittaa hyvälle unelle. Ja nimenomaan ARKIpäivät, niin että viikonloput voisin pyhittää rentoutumiselle ja muulle mukavalle ilman huonoa omaatuntoa. 2. Luovan ajattelun herättelyä kaipaisin myös. Minusta tuntuu, että sitä mukaa, kun elämäni aikajana kasvaa pituutta, kasvaa itsekritiikkini siinä rinnalla ekspotentiaalisesti. Toivoisin, että pystyisin ideoimaan ja innovoimaan vailla itsekritiikkiä ja seisomaan ajatusteni takana sekä tuomaan niitä rohkeasti julki. Kyselkääpäs sitten puolen vuoden päästä, kuinka paljon fiksumpi ajankäyttäjä silloin olen!

Harkinta

Ehkä noin kuukausin sitten päässäni nytkähti ajatus, että innostuisin uudelleen blogin kirjoittelusta. No, alkuhuumahan tyssähti siihen, etten kertakaikkiaan muistanut tunnuksiani, enkä siis päässyt mitään päivittämään. Ensimmäisessä Nuorten Lappi -valmennuksessa puhuttiin lukemistamme ja/tai kirjoittamistamme blogeista, minkä jälkeen rupesin uudelleen harkitsemaan blogistelua, ja kuten huomaatte: tunnuksetkin muistuvat mieleen! Nyt sitten mietin, ryhdynkö tähän ja jos ryhdyn niin mistä kirjoitan ja miksi. Eihän mulla kyllä täällä koskaan ole mitään järjellistä fokusta ollut, että sinänsä ei paineita. Mietitäänpäs.

Kohta helpottaa

Nyt olen kaikki kirjalliset koulutehtävät tehnyt. Tänään vielä kokoan portfolion. Toivottavasti alkaa toimimaan se ohjelma, jolla sähköisen portfolioni suunnittelin tekeväni. Janne koittaa ratkoa ongelmaa...

En jaksa edes stressata ja panikoida ohjelman toimimattomuutta. Keksin toisen ratkaisun, jos ensimmäinen kusee. Mulla on yö aikaa tehdä homma. Muutama viimeinen yö onkin mennyt koulun loppurutistuksissa. Ihan pökkyrässä ja oudossa huumassa humahtaa päivät (ja yöt) koneen ääressä kyykkien. Pari tuntia saatan välissä nukkua, joskus vahingossa enemmänkin, ja sama vääntö jatkuu.

Vielä ihan pikkuisen virtaa minulle, kiitos.

Ai heippa!

Sitä vain, että vielä tänne palaan. Kunhan teen pari esseetä ja portfolion. Sitten olen hetkeksi velvollisuuksista vapaa ja leppoisa luonnonlapsi. Kohta pitänee kuiten katsoa televisioleffa: the Beach. On porkkanoita ja dippiä ja on pari karkkiakin, tietenki.

Itselleni voimia toivotellen ja tammikuista valmistumista toivoen,
Malla

Ruokaa ja reippailua

Pari vapaata olen viettänyt pitkiä metsäkävelyitä tehden ja keittiössä hääräillen.

Kun tänään seisoin aamulla pihalla koiraa pissittämässä tukka pystyssä lökäpöksyissäni, kahvikuppi kourassa, olin valtavan mielissäni siitä, että asun juuri täällä.

Samaa pohdin oikeastaan jo vappuaaton iltakävelyllä, kun löysin reitin lammen ympäri. Korkea kallioranta on mielettömän kaunis näköalapaikka. Sinne palaan vielä paremmassa seurassa uudelleen.

Eilen tein ruokaa niin, että sain pari satsia jemmaan tulevia työpäiviä varten. Leivoin myös sämpylöitä ja taikinaan piilotin aurinkokuivattuja tomaatteja. Huolsin autoakin! Muistelin, että isä oli aikoja sitten kehottanut kurkkaamaan öljyn tilanteen. Yhtäkkiä muistin sen ja päätin kurkata samantien. En muistanutkaan, miten konepelti avattiin. Soitin isälle. Löytyi se oikea väkänen, jota olin kyllä jo hentoisesti liikutellutkin. Toimiakseen se vaatikin vähän vankempaa otetta. Öljytikku löytyi helposti ja muistin, kuinka homma toimii; tikun pyyhkimiset ja uudelleen säiliöön tunkemiset ynnä muut... mutta en osannutkaan tulosta tulkita. Siinä koitin sitten puhelimitse papsulle selostaa, mihin saakka ölyn jälki piirtyi tikussa.

Tänään aamupäivän kävelyllä poikkesimme pikaisille kahveille serkkutytön luokse. Piristävä, spontaani pikavierailu teki hyvää. Ruoaksi halusin laittaa uuniperunan kylmäsavulohi-limetäytteellä. Sellaista kun kerran söin lounaaksi Kaapelitehtaan Hima&Sali - ravintolassa. Aika onnistuneesti kopion reseptin. Anttolanhovin ravintolassa puolestaan olen ihastunut salaattipöydän kesäkurpitsa-rosépippurilisukkeeseen, ja päätin kokeilla jotain samantyyppistä. Tein omenaviinietikka-öljypohjaisen kastikkeen ja ripottelin runsaasti rosépippureita sekaan! Ihan hyvää tuli, vaikka ei ihan samanlaista kuin hovin ravintolassa. Uuni kun kerran pottujen takia oli kuumana, paahdoin myös mysliä kaurahiutaleista ja manteleista hunajalla hunnutettuna. Sitten jalostin kuivatuilla omenanpaloilla ja kanelilla.

Kohta vielä vähän ulkoilen ja ehkä käyn salilla. En tiedä, johtuuko päätetyöskentelystä vai mistä, mutta olen saanut riesakseni jumittavat niskat. Kävin jopa elämäni ensimmäisessä hieronnassa ensiapua hakemassa. Se oli aika mitätöntä painelua eikä auttanut laisinkaan. Luulenpa, että alan vain enemmän lihaksia kiusaamaan liikunnalla. Ainakin yritän.

En tiedä, mitä pitäisi ajatella tästä kaupungista. Toisaalta viihdyn mainiosti. Ainakin työstäni nautin ja kotini on mukava ja kauniilla paikalla. Täältä kuitenkin puuttuu elämäni ihmiset, viimeinenkin kohta katoaa. Muutama kahvitteluseuraksi kelpaava elävä löytyy, mutta ei niitä oikeita.

Kirjoitan - siis olen elänyt ja kerron siitä teillekin

Aina, kun jää pidemmälle tauolle päivitykset, kauhistuttaa aloittaa taas uusi teksti. Sen kuvittelee venyvän uskomattomiin mittoihin, jos orjallisesti yrittää naputtaa kaikki kuulumiset.

Kerron vain jotain.

Tulin mutkien kautta takaisin Mikkeliin melkein kuukausi sitten. Kiersin Rovaniemen, Haukiputaan, Oulun, Helsingin ja Lappeenrannan parin viikon aikana. Näin elämäni ihmisiä, ja oli helppo tajuta, miksi ajattelen heistä niin.

Lukioaikainen ikiystävä istui kanssani pitkät löylyt Rovaniemellä ja veljeni ipanat sekosivat dinosauruksen munasta.

Haukiputaalla hämmästelin kummipojan innostusta klassisen musiikin säveltäjämestareita kohtaan ja lueskelin kanssaan kuusisatasivuista kuivakkaa opusta.

Oulussa ostoksia ja kahvituokio lapsuudentoverin ja toisen vanhan koulukaverin kanssa.

Mikkeliin jätin omaisuutta matkan varrella ja olin mennä ilosta sekaisin, kun tuli aika kohdata eräs ystävistä rakkain.

Jatkoin kulkuani Helsinkiin, jossa tapasin ystäväni jälkeläisen ensimmäistä kertaa. Pääkaupungissa touhusin myös taiteilijoiden työhuoneilla ja Kaapelitehtaalla näyttelyä pystyttämässä. Leffassa istuin parinakin iltana, tosin seuralaisena ensin täti, sitten serkku. Tykkään Helsingistä aina vain. Kävelen siellä mieluusti ihanasti eksyksiin. Pää pystyssä pitää kävellä, niin että näkee kaiken.

Lappeenrannassa kummityttö oli kasvanut isoksi ja oppinut monenmoista uutta. Vanhempansa yhtä ihania kuin ennenkin.

Sain kodin syrjemmästä kuin viimeksi, mutta hyvä on täällä olla. Hyvä mieli on siitä, kun tietää, että metsän toisella puolella ylhäällä harjulla, asustelee serkku ja sievä tyttönen.

Torniossa ei ole minun mielestä ollut koskaan mitään kovin jännää ja kiinnostavaa. Nyt siellä majailee maailman jännin ja kiinnostavin. Minun poikaystävä, josta tykkään niin, että korvissa kohisee. Pitkä matka vaatii pitkää pinnaa, mutta sittenpä vietetäänkin kerralla enemmän aikaa kylki kyljessä.

Töissä aloitin täyspäiväsesti maaliskuun viimeisellä viikolla. Tykkään kovasti. Melkein häpeällistä ottaa vastaan rahapalkkaa noin hauskasta hommasta.

Työmatkaa on 25 kilometriä suuntaansa. Kimppakyytien järjestely oli hankalaa ja joinain päivinä toivotonta. Bussiyhteydet perille asti surkeita. Hyvien tekosyiden tukemana ostin viininpunaisen auton (=Ford Escort 1,8TD vm. -97).

Pääsiäinen oli loistoaikaa. Onnistuin piirtämään perheenjäsenbongauslistaani rastin jokaisen veljeni perheeni kohdalle! Tottahan tyytyväisyys oli huipussaan ihan siitäkin syystä, että hengitysilmassa oli iltaisin vähemmän happea, kun sitä oli ensin käyttänyt joku toinen. Uni tuli siitä syystä nopeammin. Todistettu fakta.

Kaksitahtiset terveiset kainalosta

Tiesittekö, olen tehnyt äijämäistä ulkotyötä koko vuoden tähän asti? Enpä olisi joskus uskonut ajavani työkseni moottorikelkalla. Ulkoilu on mahtavaa, talvi on kaunis ja kotiseutuihinkin olen tutustunut ja ihastunut ihan uudella tavalla. Olen yllättänyt itseni viihtymällä Lapissa taas.

Usein tulee tosi rittämätön olo, kun fyysiset voimat eivät vain riitä. Itkuraivarit olin yksikin ilta saada kun verensokerit nollassa yritin makaronikourin vääntää kelkkojen tankkeja auki. Kättä pidempää olisi kuulemma pitänyt apuna käyttää. Ja paskat. Kokeilin koivellanikin (joka todistettavasti on käsivarttani pidempi) eikä auttanut. Rekeäkään en jaksanut omin voimin kumolleen keikauttaa. On niin turhauttavaa ja nöyryyttävää olla riippuvainen mieskollegoiden lihasvoimasta. Eikä pelkästään lihasvoimasta vaan myös suuntavaistosta. Miten voikin olla niin hankala oppia muutamia kelkkareittejä? Olen kausioppaista ainoa paikallinen ja varmasti ainoa, joka osaisi ajaa asiakkaita eksyksiin.

Parasta työssä on asiakaspalvelu (erityisesti taidokkaalla rrrranskankielelläni) ja hyvä työporukka. Tosin houkuttelee jo se seuraava työ aika kovasti.

Mahdoton ikävä vaan on. Lappeenrannan väkeä aivan erityisesti. Maaliskuun puolenvälin kieppeillä kenties pääsen parhauksia paijaamaan.

Ja olen ihan kuin teini taas. Asun kotona ja heilastan. Isä eilen taisikin tuumata, että on hauska kun on Mallakin kerrankin päästään pyörällä. Saatanpa vain ollakin.