Sukulaisrakkautta

Tänään käynnistyi viimeinen viikko Pohjanmaata. Isä haki kesäautonkin jo pois. Loistotäti kuitenkin pelasti, kun uskalsi antaa oman autonsa lainaan. Onneksi ne autot on paljolti samanlaisia (molemmat on vihreitä), niin osaan ajaa sitä tätinkin autoa.

Lauantai-iltana Mikkelin vatsaa kasvattava serkkutyttö ja J.Timberlake-kopio saapuivat kulmille. Sunnuntaina minulla sattui olemaan viimeinen vapaa, joten oli harvinaista seuraakin tarjolla. Leppoisa päivä vietettiin; rullaluistelua, ruokaa, sulkapalloa, sunnuntaiherkkuja ja porkkanasämpylöitä. Iltasella piti myös pitää suojautumisharjoitukset tirkistelijän varalle (kylällä liikkuu öiseen aikaan tirkistelijä!). Talon alakerrassa nukkuva nuoripari kävi leikisti nukkumaan ja minä sain esittää tirkistelijää. Kurkistelin ikkunan takaa ja pariskunta etsi parasta mahdollista sijaintia välttyäkseen tirkistelijän ahnaalta silmäparilta.

Perjantaina olin serkkujeni isoäidin hautajaisissa. Itse en edesmennyttä oikeastaan tuntenut, mutta omaiset koen kovinkin läheisiksi. Aluksi hieman epäröin, sopiiko minun mennä ollenkaan, mutta halusin kuitenkin olla mukana ja sillä tavoin kunnioittaa vainajan muistoa ja ottaa osaa läheisten suruun. Siitä on vuosia, kun olen viimeksi ollut hautajaisissa. Olen tainnut tuolloin olla vielä nuori lapsi, ja hautajaismuistoni ovat melko ahdistavia. Äidinisän hautajaisissa en oikein tiennyt, miten olla, kun muut serkukset vuodattivat kyyneleitä, mutta minua ei itkettänyt. Ratkaisuna yritin tihrustaa tekoitkua, joka luultavasti meni täydestä. Ei sillä, ettenkö olisi ollut surullinen tai kaivannut ukkia. Tilanne taisi vain olla niin outo. Perjantaiset hautajaiset olivat koskettavat, kauniit. Muistot lapsuuden ahdistavista kokemuksista vaihtuvat hiljalleen ymmärrykseen siitä, että oikeastaan hautajaiset onkin lohdullinen tilaisuus. Omaiset tekevät viimeisen palveluksensa ja saattavat vainajan ikuiseen lepoon (perjantaisen papin sanoin). Perjantaina olin surullinen, en ainoastaan hautajaisten vuoksi, vaan myös muiden tilaisuuden herättämien ajatusten takia. Kävin miettimään omia isovanhempiani ja sitä, kuinka en koskaan heitä kunnolla oppinut tuntemaan. Äidinäitiä en koskaan tavannut ja muutkin isovanhempani kuolivat kaikki varmaan ennen kuin ehdin kymmentä täyttää. Harvoin heitä pääsin tapaamaankaan, kun välimatkaa oli niin paljon.

Hautajaisista tulin suoraan töihin, enkä saanut siellä koko iltana mitään aikaan. Ajatuksivat sukeltelivat syvissä vesissä. Kummastelin, kuinka lukuisaan ihmisjoukkoon olenkaan kiintynyt. Ajatukset rakkaista ihmisistä aiheuttivat kummallisia tuntemuksia rintakehän alla, sellaisia kiintymyksen suloisia kouraisuja. Ajattelin omia veljiäni perheineen ja äitiä ja isää, ajattelin näitä Pohjanmaan pohjattoman ystävällisiä tätejä ja setiä, ajattelin uusia ja vanhoja ystäviä ja vaikka ketä ja olisin yhtäkkiä halunnut olla kaikkien kanssa. Epätoivoinen ajatus alkoi painaa mielessä: miten ikinä ehdin viettää aikaa kaikkien kanssa? Kaikki asuvat ympäri Suomen maata ja sen ulkopuolellakin ja kun kaikilla on työnsä ja koulunsa ja elämänsä.

Tuona päivänä menin vielä töiden jälkeen käymään serkkulassa kylässä, kun kerrankin siellä oli koko sisarussarja koolla. Se on uskomatonta porukkaa koko perhe(enkä kirjoita näin vain siksi, että tiedän heidän lukevan). Kehunpa nyt vähän, kun kerran alkuun pääsin; se perhe on sellainen, joka tosissaan pitää yhtä. He ovat aitoja, avoimia ja joskus jopa hämmentävän ystävällisiä. Sisarussarjan nuorimmainen päästi illan mittaan ilmoille omintakeisen rakkaudentunnustuksen. Voi veljet, että mieleni teki vastata samaan malliin, mutta tällä kertaa se vielä jäi sisälleni kytemään, odottamaan hetkeään. Uskonpa heidän kuitenkin tietävän, että ovat minulle rakkaita.

Kas, kas. Työpäivä lähenee loppuaan. Eipä ole taidetalossa ollut tänään paljon elämää. Pari kärpästä kiusasi, mutta niistäkin toisen tapoin ja tuli oikeasti vähän paha mieli... No kävihän täällä tosiaan yksi pariskuntakin (eikä tuttuja ollenkaan, eipä...)