Keittiön kello on pysähtynyt. Lohdullista olisi ajatella, että aika ei kulje, mutta niinhän ei ole. Aika on petollinen ilmiö. Se kuljettaa kyydissään niin kovaa. Tai oikeastaan - taidan olla pari askelta sitä jäljessäkin.
En muista viime syksystä juuri mitään. Eräänkin kerran aiheesta puhuttaessa kauhistuin yllättäen, kun en edes muistanut missä olen silloin ollut. Tottahan minä parissa sekunnissa tajusin olleeni Oulussa, mutta hätkähdyttävä tunne se oli. Koko syksy tuntuu hurahtaneen niin hulinalla ohi, että se ei ole jäsentynyt päässäni oikeastaan ollenkaan. Mitä tein? Kenen kanssa? Opiskelinko? Mihin aika katosi? Mikä oli syyskuu ja mikä lokakuu? Pystyn paremmin erittelemään tapahtumia vaikkapa viime tai toissa keväästäkin. Typerä syksy, pysyköön poissa. Inhosin sitä.
Tämä päivä katosi vikkelään kuin viini juopon pikarista. Aamu oli harmaa ja ankea, joten pihalla emme Kyöstin kanssa kauan viipyneet. Istuin pitkään koneella: selailin työpaikkailmoituksia, tein muutaman hakemuksen, kirjoitin pari sähköpostia ja lueskelin etäkurssin materiaalia (laiskasti). Söin ruokaakin siinä ihan melkein huomaamatta ja yhtäkkiä kello olikin jo neljä. Alkoi suututtaa. Olin viettänyt inhottavaa nörttipäivää, enkä ollut edes huomannut, että aurinko oli maalannut maailmaan värejä aamuisen harmauden tilalle. Aioin päästä pian lenkittämään koiraparkaa, mutta muistinkin koko ajan uusia askareita. Piti ripustaa pyykit ja täyttää kone uudestaan. Piti jatkaa huoneen raivaamista edellisen asukin jäljiltä ja siirrellä vaatteita kaappiin ja pukeutua säädyllisesti. Kaikenlaista pikkuista touhusin ja sitten kello olikin jo melkein kuusi. Suututti vielä lisää. Survoin soittimen palikat korviin ja kolistelin rappusia pitkin alakertaan ja ulos.
Ulkona oli lämmintä, mutta helpottavan raikasta paksun sisäilman hengittämisen jälkeen. Kuuntelin mukavaa musiikkia ja kävelin ihanasti eksyksiin. Löysin taas tieni tunnelmallisille omakotialueille ja toivoin, ettei vähään aikaan mikään näyttäisi tutulta. Männyt tien vieressä olivat tummia ja korkeita. Pimeäkin tuli ja outo, melkein miellyttävä melankolia. Harmikseni saavuin pian lähelle keskustaa. Kaupassa en kuullut musiikiltani mitään ja tuijotin pitkään miestä, joka katsoi minua kuin olisi sanonut jotain. Hain vessanpesuainetta ja viinirypäleitä. Poikkesin mummolaan juoruille ja tulin takaisin kotiin. Ja kello on taas paljon.
Mateleeko aina enää koskaan? Lupaan, en enää koskaan sano "Olisipa jo..."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Niiiiinnn...se kuuluu mummouteen, niinkuin laulussakin sanotaan. Siis ajan käsittämätön laukka, ei ihminen enää sen perässä pysy, se kuuluu mummouteen.
Klo 18.00 alkaa Järvenpään pirttikonsertti. Rauhoitutaan ja annetaan ajan mennä.
sano mammuli
Syksyllä touhusit niin mahoton kaikkea, että et kerennyt pysähtyä ajattelemaan asioita, siispä muistisi ei tallentanut sen ajan elämänkokemuksia niin tarkasti. Ei syksyssä sinänsä mitään vikaa ollut. :)
Mun mamma on niin viisas :)
Niin se on kyllä tuo Tuomokin. Eipä se varmasti ollutkaan niin kauhea syksy. Mukavakin taatusti monessa mielessä.
Lähetä kommentti