Tänään

Olen pomppinut päivän pihalla hymyillen ja höpötellen taukoamatta. Olen nähnyt tonttuja. Olen saanut lumipesun lapsijoukolta. Olen nyökkäillyt ja hymyillyt irkkumummon tarinoille olematta edes varma, mitä hän sanoo. Olen tanssinut ja laulanut linja-auton käytävällä. Olen kirjoittanut poliittisen kolumnin.

Nyt väsyttää. Vielä aion saunoa ja juoda ison motillisen kamomillateetä.

Huomenna aion päästä pukille. Niin, siis aion viedä ryhmäni joulupukille.

Neljän tuulen teillä

Nyt olen taas kainaloon kotiutunut. Tuntuipa hyvältä taas kerran astua oppaan saappaisiin ja painaa päähän neljän tuulen hattu (löysin onneksi tarpeeksi suuren tähän junttisten suvun jaloon jättiläiskalloon). Töitä olen tehnyt nyt kolme päivää, ja mukavaa on ollut. Uutta ryhmää hakiessa on aina sellainen pieni jännitys, mutta tänä vuonna oli kuitenkin jo suhteellisen varma olo. Jutut luistivat vanhasta muistista, eikä tarvinnut papereita tuijotella.

Koska olen nyt eri kohteessa kuin aiempina vuosina, on oikeastaan ainoa uusi asia ollut aktiviteettipäivän kulku. Sai hieman jännittää, osaanko johtaa ryhmäni pisteeltä toiselle. Ihan vaikeuksitta kuitenkin selvittiin. Seuraavan ryhmän kanssa olikin vielä mukavampaa, kun ei tarvinnut tuhlata energiaa turhaan panikointiin.

Ryhmässä oli muutamia tosi metkoja muksuja, jotka kanssani pohtivat lennokkaita teorioita joulupukin mahdollisesta sijainnista. Etsimme hangesta tonttujen jalanjälkiä, tanssimme ja lauloimme houkutellaksemme tontut piiloistaan, löysimme husky-koiria ja poroja, joilta yritimme kysyä apua. Joulupukin etsiminen oli työlästä. Kävimme läpi suunnitelmat A, B ja C, ja vasta suunnitelma D toi meidät joulupukin luo.

Näissä merkeissä kuluu aikani aina aatonaatton asti. Toivottavasti vielä viimeisenkin ryhmän kanssa jaksan heittäytyä täysillä touhuun mukaan.

Viime viikko oli toistaiseksi viimeinen viikonloppuni Oulussa. Kiirettä piti viimeiseen saakka. Koulutöitä, iltatöitä, betonimiehen viimeistelyä, muuttourakkaa...
Äiti ja isä kävi viimeisen viikonlopun aikaan auttamassa muutossa ja veivät omaisuuteni pohjoiseen mukanaan. Yhden yön nukuin täysin tyhjässä asunnossa patjalla lattialla. Oli aika askeettinen tunnelma.

Betonimiehen valmistuminen tämän vuoden puolella vaati pari ylimääräistä reissua veistoluokkaan, joten soluttauduin kahdesti keskiviikon ryhmään. Ensimmäisellä kerralla luokkaan tullessani ei hämmennykselä ollut rajoja, kun tajusin veistomallimme istuskelevan ylellisen violetin värisellä samettikankaalla täysin alastomana. Ponnistelin ankarasti kootakseni itseni ja kohdistaakseni katseeni luokan perälle, jossa omat kipsimöykkyni odottelivat. Sain muotin kokoon ja valoksen tehtyä. Loppuvaiheilla ilmeni mysteerisiä komplikaatioita, kun betoni alkoi kohota ulos muotista. Opettaja sanoi minulle jo niin tutuiksi tulleet sanat: "Tätäpä ei olekaan sattunut koskaan ennen." Olen tilastopoikkeama siis muuallakin kuin autokoulun kakkosvaiheessa. Viimeiset kerrat käytin kipsin hakkaamiseen. Oli kyllä palkitseva tunne, kun sai lohkaistua kunnon kimpaleen kipsiä, jonka alta paljastui vähä vähältä oikea patsas. Joitakin kosmeettisia virheitä äijässä on, mutta olen pääasiassa tyytyväinen tulokseen.

Koska kolkko asuntoni ei enää houkutellut, loisin viimeiset yöt ensin veljen perheen luona ja sitten vielä ystävälläni. Minun viimeinen koulupäiväni oli taittoa, jossa väkersin lopputehtävän päätökseen. Siinä meni hieman odotettua kauemmin ja kiirehän minulle sitten tuli. Kello oli yli kaksitoista ja olin menossa 14.20 lähtevällä junalla Rovaniemelle. Sitä ennen tarkoitukseni oli käydä asunnolla tarkastamassa posti ja kiertää kaupungilla ostamassa joululahjat ja muutamat vaatekappaleet. Junalippukin oli vielä ostamatta. Ehdin tehdä kaiken sen, minä yli-ihminen! Jouluoostokset olivat jääneet myöhälle, sillä palkkapäivä oli juuri lähtöpäivänä. Mutta: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Olin jo etukäteen muutamaan otteeseen kierrellyt kaupungilla ja käytännössä jo päättänyt, mitä ostan. Joten nyt vain kävin korttia vilauttelemassa ja keräämässä tavarat mukaani. Alle tunnissa kului aika kammottava summa rahaa, mutta ei siitä sen enempää sitten. Onneksi ihana herttainen ystäväiseni toi tavarani asemalle, ja säästyin siltä noutolenkiltä. Tohinalla kun Oulun taakseni jätin, ei ollut edes aikaa hempeillä. En ehkä ole vieläkään tajunnut, etten ole ihan heti takaisin menossa. Jospa se ikävä ja haikea olokin vielä ehtii tulla.

Tämä päivä olikin yllättäen vapaa päivä, sillä eilinen vierähti 18-tuntiseksi. Olin lentokentällä päivystämässä, että kotiinpalaavien asiakkaiden koneen pyörät irtoavat maasta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että minulla on taipumus saada bussien lisäksi lentokoneetkin jäätymään. Kone pääsi nousemaan kuusi tuntia aikataulusta myöhässä, kun lähimmältä kentältä oltiin tuotu lisää lämmintä jäänestoainetta ja runko saatu sulatettua.

Tänään nousinkin sängystä vasta puoli kahdelta. Kerran aiemmin olen yhtä pitkään nukkunut. Taidanpa nyt koittaa päästä aikaisin petiin, että huomenna pääsisi ajoissa ylös.

Synnytys

Laskettu aika oli jo viikko sitten, mutta vasta tänään pääsin tositoimiin. Ponnistusvaihe kesti kaksi pitkää tuntia. Olin jo aivan poikki ja äärimmäisen turhautunut, kun äijä vain pysyi piilossa. Sitten vihdoinkin saatiin jo jotain näkyviin, mutta kokonaan ei äijää vielä pihalle saatu, kun korvista otti kiinni. Siinä vaiheessa piti ottaa jo instrumentteja avuksi ja kammeta kaveri kuorestaan pois. Kylläpä oli helpotus saada ponnistus päätökseen, lihakset olivatkin jo kuin pehmeää makaroonia. Hymyilin ja huokailin urakan päätteeksi.

Kuvanveistossa sain siis tänään poistaa kipsimuotin savimallin päältä. En olisi ennalta arvannut, että urakka olisi fyysisesti niin rankka. Kourat ovatkin ihan hellänä. Itse asiassa muut selvisivät urakastaan huomattavasti nopeammin, mutta minun tekeleeni oli sen verran hankalamman mallinen ja savi ilmeisesti kovempaa. Pari tuntia tosiaan kiskoin ja suostettelin savea taipumaan. Takakappale irtosi liotuksen avulla ja lopulta piti apuvälinein ihan kaivaa savea tieltä pois, jotta etukappalekin irtoaisi. Operaation päätteeksi opettajamme vertasikin toimenpidettä synnytykseen.

Nusquam est, qui ubique est

Tänään oli hervoton säntäilypäivä. Välillä oikeasti juoksin paikasta toiseen, kun aika ei tahtonut riittää normaalilla kävelynopeudella suoritettaviin siirtymiin. Pyörä on kahdeksan kilometrin päässä isoveikalla huollossa, ja minulla on ihan rampa olo ilman sitä.

Aamulla heräsin aikaisin ja käytin Kyöstiä lenkillä. Tosin en niin pitkällä, kuin alun perin oli tarkoitus, sillä ylösnousu oli tuskaista. Olo oli kuin pikkuisella siivekkäällä otuksella kärpäspaperiin liimautuneena; lämmin peti piti ankarasti otteessaan, silmät tuntuivat Bostikilla sinetöidyiltä ja raajat liisteröidyiltä. Suoritin ylösnousun pienissä erissä. Ensin raahauduin vessaan. Rutiinit siellä sujuivat puoliunessa. Kroppa vaati päästä vielä hetkeksi vaakatasoon, ja jos en olisi antanut periksi ja kellahtanut vielä toviksi sänkyyn, olisin taatusti tahtomattani kuukahtanut uneen vaikka siihen eteisen lattialle. Asetin herätyksen uudelleen vielä pariin otteeseen, ennen lopullista ryhdistäytymistä.

Aamutunneille oli sovittu vierailu oikeustaloon kuuntelemaan käräjäoikeudenkäyntiä. Minulla on tapana lähteä vieraisiin paikkoihin aina liian aikaisin, mutta tänä aamuna pelkäsin myöhästyväni. Siksipä hölkkäsin reipasta tahtia matkan ensimmäisen kolmanneksen. Lopunkin kävelin varsin ripeästi. Olin paikalla kymmenen minuuttia etuajassa. Oikeustalolta matka koululle taittua bussilla. Se oli kummallista. Viimeksi olen Oulussa käyttänyt bussia kai viime talvena.

Koulusta kotiin keikuttelin taas ripeää tahtia. Säntäsin sisään hakemaan Kyöstiä ulos ja kävin samantien kolmen vartin kierroksen. Valmistin pikaisen päivällisen ja kiskaisin kasan ruokaa pelottavan vauhdikkaasti nieluuni. Montaa minuuttia ei ruokaa ehtinyt vatsassani rauhassa velloa, kun piti jälleen kiiruhtaa. Puin päälleni lenkkeiyvaatteet ja lenkkarit ja juoksin kuvanveistotunnille. Siellä tein kipsimuotin valmiiksi vajaassa tunnissa. Sitten pistin taas juoksuksi. Tulin kotiin, kusetin koiran ja vaihdoin vaatteet. Sitten juoksin töihin.

Tämän sorttinen säntäily on ehkä pikkuruisen liian touhukasta minun makuuni. Olen ehkä paremminkin henkilö, joka mielellään paneutuu yhteen asiaan kerralla kunnolla, eikä hösellä yhtä aikaa suuntaan jos toiseen.

Äidillä on tapana pääsiäisen aikaan kiinnittää keitettyijen kananmunien päälle latinankielisiä mietelauseita. Tänään päähäni putkahti yksi tuttu: "Nusquam est, qui ubique est" eli missään ei ole se, joka on kaikkialla. Loppukoon siis pian tämä santäily. Olisi kai hienoa olla hetki tässä.

Rakkautesi ostamalla osoitat?

Sukat ja suklaata vai kultakello ja kalvosimet?

Mitä arvokkaamman lahjan ostat isällesi, sen parempi lapsi olet. Lahjasi arvo on suoraan verrannollinen rakkautesi ja kiintymyksesi määrään.

Tällaista viestiä tuntuvat mainokset vuosittain välittävän pari viikkoa ennen isänpäivää. Ja niin lähtevät perheiden pikkuipanat ja kaalinpäillä kituuttelevat opiskelijat tyhjentämään säästölippaidensa sisältöjä ostoskeskuksiin. Paketteihin kääriytyvät hugobossit ja batistinit, ja samaa tahtia vierähtää taakka lasten harteilta: rakkaudenosoitus isälle on ostettu. Sillä ei sitten niin väliä olekaan, kuinka kipeästi isä sitä kolmatta parranajokonetta todellisuudessa tarvitsi.

Tätähän isät juuri kaipaavatkin, eikö totta? Sitä, että jälkeläiset viettävät tuntikausia aikaa ruuhkaisissa marketeissa ja ahtaiksi käyvissä pikkuputiikeissa pohtien, kuinka monen euron edestä isäänsä rakastavat.

Ei tietenkään ole paha asia laisinkaan, jos joku haluaa muistaa isäänsä lahjallakin. Etenkin, jos löytää jotain, mitä isä todella haluaa tai tarvitsee. Useimmiten tilanne on kuitenkin se, että koteihin kerääntyy vuosi toisensa jälkeen kuivettuvia konvehteja, käyttämättömiä kotitöppösiä ja maidonvaahdottajia sekä muuta turhanpäiväistä kodin elektroniikkaa.

Lahjat löytävät tiensä isien syliin varsin usein jälkikasvun velvollisuuden- tai syyllisyydentunteen seurauksena. Vääristynyt käsitys lahjan antamisen tarkoituksesta on peräisin tuotteitaan myyntiin tyrkyttäviltä yrityksiltä. Mainostajat löytävät tiensä kuluttajien heikoimpaan kohtaan, tunteisiin. Niin isänpäivän kuin monien muidenkin juhlapäivien kohdalla juhlan perimmäinen sanoma ja merkitys tuntuu hukkuvan kaiken mainonnan ja tuotepaljouden valtamereen.

Mitä isät todella tahtovat isänpäivältä? Nuorena naisena minun on vaikea tähän kysymykseen absoluuttista totuutta antaa, mutta sinisine silmineni haluan uskoa, etteivät isät suinkaan pidä arvokkaita lahjoja päivän parhaana antina. Reino-tossut eivät ehkä sellaisenaan riitä riemastuttamaan, vaan jotain syvempää ajatusta kenties kaivataan.
Lapsena kortteja askarrellessa ja runoja kirjoittaessa syvennyttiin ihan tosissaan miettimään omaa isää. Pohdittiin, miltä isä näyttää, mitä isän kanssa yhdessä tehdään ja millaisin sanoin isää voisi kuvailla. Mikä tärkeintä – oma isä oli aina maailman paras isä. On helppo arvata, ettei yksikään isä helposti kyllästy kuulemaan kyseistä lausahdusta. Se on fraasi, joka on joka isälle kölninvettä kalliimpaa.

Isät, toisin kuin mainokset, eivät suhteuta rakkauttasi lahjojen arvoon eivätkä syyllistä, jos lahja jää hankkimatta. Tuskinpa isiä edes niin kovasti imartelee se, että pienokaiset panevat viimeiset pennosensa kalliisiin lahjoihin. Sen sijaan uskon, että itse tehty täytekakku ja kortti kauniilla sanoilla tekee helposti suuremman vaikutuksen.

Isänpäivä on mainio päivä. Onhan tärkeää hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä isä elämässäsi merkitsee. Isänpäivä on hyvä syy sanoa se ääneen myös isälle. Kertominen ei edes maksa mitään.

För mycket att göra, för lite tid

Hohhoijaa. Kello käy kohta kahta. Kahdeltatoista piti palauttaa eräs henkilökuva, joka oli lehtityön harjoitustehtävä. Sain vaaditun 8000 merkkiä kasaan ja vähän ylikin. Olo ei kuitenkaan ole lainkaan tyytyväinen, sillä haastateltava oli sen verran kiinnostava tapaus, että hänen kertomillaan herkullisilla tarinoilla olisi voinut revitellä vaikka kuinka. Hätäinen tekeleeni jäi kuitenkin huonosti jäsennellyksi selostukseksi haastateltavan elämästä. Otsikko, ingressi ja väliotsikot olivat ennemminkin latteita kuin lukemaan houkuttelevia. Harmittaa, kun tiedän, että olisin parempaankin pystynyt.

Vielä henkilökuvan jälkeen paukutin kasaan ruotsin aineen, joka sekään ei laadullaan minua tyydytä. Se olkoon vielä raakile, jota toivon mukaan ehdin vielä kypsytellä ennenkuin valmis hedelmä pitää luovuttaa opettajan liiskattavaksi.

Nyt pää käy ihan ylikierroksilla. Olen juonut varmaan yli puoli litraa kamomillateetä, joten enköhän kohta ole valmis kaatumaan toviksi sänkyyn.

Voi ei! Lehti kolahti luukusta. Kello on OIKEASTI paljon.

Huomenna on pitkä päivä koulussa. Onneksi aamulla on puolen tunnin armon aika, kun taittokurssin aamutunnit alkavat poikkeuksellisesti vasta yhdeksältä. Koulun jälkeen olisi vielä ainakin kirjastoasioita ja lisäksi monia, monia koulutöitä, sekä Oulun että Mikkelin. Töitä ei sentään ole huomenillalla. Eikä onneksi myöskään tiistaina, jolloin kuvanveistossa pääsen valamaan kipsimuottia! Voi kiireinen marraskuu, katoa pois. Odotan niin kovasti joulukuuta ja työntekoa Oloksella. Ajatus työstä siellä tuntuu melkeinpä lomalta!

Odotan erästä tärkeää sähköpostia Mikkelistä. Olettaisin siinä tulevan lähitulevaisuuttani koskevaa ratkaisevaa tietoa...

Nyt on kyllä pakottauduttava petiin unta odottamaan.

Johanna Kurkelan kappale Hiljainen kaupunki kuvailee aika hyvin tätä hetkeä:

"On kaupunki aivan hiljainen
Unen rauha peittää sen
Myös valon viimeisen ikkunan
Näit äsken sammuvan

Kai kaupungin onni ehyt on
Uni tyyni, murheeton?
Ja rauhattominkin mieli kai
Unessa rauhan sai?

Moni unesta aamuun aukeavaan
Ei tahtoisi noustakaan
Käy yli voimien toisten yö
Ja ilon lamaan lyö

Moni tuhoa pelkää mielessään
Moni eksyy yksinään
On turha huutaa, on mykkä suu
Ja toivo luhistuu

Vaan yössä kaupungin kulkevan
Näet taakkojen kantajan
Kuka on hän?
Sen kyllä tietää saat
Jos matkan kanssaan jaat

Kuka on hän?
Sen kyllä tietää saat
Jos matkan kanssaan jaat"

Naapurikyttääjä kertoo: tarinoita paljastelijoista puliukkoihin

Seinänaapurin pariskunnalla oli kevään aikana raivokkaan kuuloisia riitoja tuon tuosta. Pitkään kuullosti sitten elämä onnelliselta (tai siis niin päättelin, kun oli niin autuaan hiljaista), kunnes taas toissailtana räjähti. Kyöstikin valpastui pystyasentoon, korvat heilahtelivat ja pää kääntyili puolelta toiselle. Varmaan tunteroisen jaksoi pari äänihuuliaan kiduttaa, ennenkuin talossa hiljeni. Meinasin jo jossain vaiheessa ryhtyä seinää takomaan, mutta päätin olla puuttumatta toisten "keskusteluun". Olkoonpa vastaisuudessa ihmisittäin.

Samana iltana kävin vielä koiralenkin jälkeen omalla hölkällä. Kello oli jo puoli kaksitoista, kun lönköttelin jo lähes kotikulmillani. Hämärällä kadulla näin kaukana tumman hahmon. Ajattelin, että joku siellä puistelee mattoja, kun kangasrievut heilahteivat. Lähemmäksi päästyäni huomasin kuitenkin, että paikalla seisoskeli mies joka heilutteli valtavan viittansa helmoja. Olin jo ihan varma, että nyt kohtaan silmästä silmään jonkin perverssin itsensä paljastelijan ja suunnittelin jo, kuinka vain nauraisin ukkoparan hämilleen. Mutta paskat se mitään näyttänyt, kiskoi vain kummallista huppunuttuaan tiukemmalle.

Tänään tapasin toisen hörhön. Olin matkalla Raksilan uimahallille liikennevaloihin pysähtyneena, kun kuulin takavasemmallani puliukon uhoavan jotain jollekin. Yritin olla kiinnittämättä mitään huomiota miekkoseen, jotta välttyisin kontaktilta. Kohta pultsari kuitenkin tuli lähes kylkeeni kiinni ja suorastaan komensi: "Anna viiskytä senttiä!" Minulla oikein päässä napsahti, kun alkoi niin ärsyttää. Juuri edellisenä päivänä olimme kaverin kanssa keskustelleet siitä, kuinka katujuopotkin saavat enemmän tukia kuin opiskelijat. Itse olin vain minuutteja sitten ollut pankissa tallentamassa kolikkolippaani vähäisiä sisältöjä tililleni, jotta saisin ostaa ruokaa. Ja sitten tulee joku limainen öykkäri minulle huutelemaan. Vastaukseksi äijälle tiuskasin takaisin: "Annapa ite mulle viiskytä senttiä!". Onneksi valot vaihtuivatkin juuri vihreäksi, ja sain jättää miekkosen purnaamaan.

Tässä päivässä onnellisinta oli ehdottomasti aamu. Kun olin seitsemän jälkeen lähdössä aamulenkille, havaitsin oviluukussa roikkumassa ihka oikean sanomalehti Kalevan. Kiitos ystävälle, joka sen minulle kuukaudeksi laittoi tulemaan! Puoli tuntia pihalla nautiskelin ajatuksesta, että pian pääsisin rauhassa lukemaan lehteä ja nauttimaan aamukahvia ja puuroa. Tuo lehti on nyt kultaakin kalliimpi lähde sivistykseen, sillä minulla ei tätä nykyä ole edes tv:tä.

Nytpä on aika kirmata ruokaostoksille. Sillä viisikymmensenttisellä, joka nyt on poissa puliukon iltahömpsystä, saan ostaa puolikkaan kaalin. Narskis.

Kotiseuturomanttisia syysunelmia

Pohjoisesta päin on kantautunut sellaisia uutisia, että tekisi mieleni pinkaista näiltä sijoiltani Suomi-neidon kainaloon. Siellä nimittäin talvi tekee tosissaan tuloaan. Kotijärvi on jäässä ja priimakunnossa luisteluretkiä varten.

Nyt kun siellä olisin, kiskoisin oitis isoveikan vanhat hokkarit jalkaan (ja ainakin kolmet villasukat luistinten koosta johtuen) ja potkiskelin keskelle pakkasessa paukkuvaa järveä. Tekisin puolen järven kiertoretken ja välillä heittäytyisin pitkälleni jäätä vasten ja tiirailisin kirkkaan jään läpi pohjaan. Kyöstilläkin olisi mukava juosta rantoja pitkin vierellä. Eipä tarvitsisi hihnan kiristää. Sitten kun olisin tarpeeksi kauan järvellä touhunnut, taapertaisin kotipihaan. Kaappaisin kouraani kasan pähkinärouhetta. Hetkisen päästä paikalla olisi jo lukuisia lapintiaisia ja hömötiasia hamstraamassa rasvaa talven varalle. Parhaimmassa tapauksessa lintunen jos toinenkin kököttäisi päälaellani tai olkapäälläni odottamassa vuoroaan päästä kämmennelle pähkinänokareita nokkimaan. Röyhkeimmät yksilöt eivät vuoroaan odottelisi, vaan rupeaisivat uhoamaan parhaillaan aterioivalle toverilleen. Tovin kuluttua näppini kuitenkin kylmettyisivät siihen malliin, että lämpöinen pirtti kutsuisi kahvia keittelemään. Ei olisi tavatonta, että sisään astuessani huomaisin pienen tiaisen eksyneen mukaan aina kuistille asti. Sepä olisikin tilanne, josta olisi vaikea mennä sanomaan, kumpi olisi enemmän hädissään, minä vai pikkulintu! Sisällä nauttisin motillisen kuumaa kahvia. Ja hyvällä tuurilla olisin saattanut löytää oman mamman leipomia herkkujakin. Olo olisi mukava ja raukea. Poskia pikkuisen kuumottaisi reippailun jälkeen, ja silmiä alkaisi painaa mukavasti. Saunan jälkeen saisin kömpiä lämpöiseen petiin ja nukkua ihanasti.

Nytpä sen ymmärrän ja oivallan: tuo paikka on aarre. Järvenpään pirtti ja pihapiiri, unohtamatta tietenkään huushollin herttaista herrasväkeä, on jättänyt jälkensä monien ihmisten mieleen. Minulta vain kesti tovi tajuta sen arvo. Piti kai hakea kaupungista kontrastia. Onneksi muutama vuosi sitten erään niskuroivan teinitytön uhmaa ei otettu turhan vakavasti. Saattaisipa olla, että jos olisi toimittu tämän tyttösen ehdoilla, viettäisin hermolomani kelmeiden katuvalojen loisteessa.

Tokihan minä vielä kaupunkielämääkin rakastan. Sopivassa suhteessa kaupungin kaaosta ja Lapin leppoisuutta pitää meikäläisen tyytyväisenä.

Vielä on mainittava, että ei ole tuon kotijärven jäätyminen juuri mikään talven merkki, jos vertaa nuorimman isoveljeni ja tämän ystävän sankarilliseen vuoristoretkeen. Vaikka en virallisesti juuri tämän kyseisen isoveljen fanikerhoon kuulukaan, niin ainakin ihan pikkuisen salassa häntäkin fanitan. Ei saa kertoa kellekään.

Herra Oiva Virta ja muita ruokahalua kiihottavia tarinoita

Nyt loppui pyykkääminen, saunominen, hiusten suoristelu, silittäminen...
Nyt sammuu kattolamppu, pöytävalo, tiskikone, pakastin, tietokone, telkkari!

Sähkö maksaa. Paljon.

Onneksi ehdin vielä onnellisena ja lähes vakavaraisena nuorena naisena nauttia aamiaisen ennen kuin postiluukusta kolahti kirje. Ajattelin tietenkin, että sieltä tulee jotain mukavaa kuten K-raudan mainos. Mutta ei sentään. Eteisen lattialla komeili kirjekuori, jota piristi herra Oiva Virran raivostuttavan energinen pärstä. Kirje oli Oulun Energialta. Aina ne yllättää juuri silloin, kun vähiten osaa odottaa.

Ennen lounaalle lähtöä piti pitkään ja huolella asetella etuhiuksia asemiinsa(sähkökäyttöisellä suoristusraudalla tietenkin), että otsaan ponnahtanut uusi elin pysyisi piilossa. Kiukutti, suututti, raivostutti vallan vietävästi. Murmur ja grrr.

Lounaan jälkeen olin sen verran rautaisessa kunnossa (söin nimittäin veriohukaisia), että tartuin luuriin ja soitin sähköyhtiöön. Kerroin, että en ole ihan heti laskua maksamassa. Puhelimen toisessa päässä oli miellyttävä täti, joka sanoi, että asia on ok. Eli maksan vasta ensimmäisen palkkapäivän jälkeen. On vaan varmasti riemullinen päivä se, kun palkan saan. Ensimmäiseen palkkakauteen kun ei kovin montaa päivää ehtinyt tulla. Koko summa taitaakin humahtaa saman tien herra Oiva Virralle.

Syömässä kävin tosiaan paikallisen mummoystäväni kanssa. Kun olimme annokset naamaan kiskoneet, istuimme vielä pitkähkön tovin pöydässä. Jotenkin päädyimme puhumaan isoista perseistä (pahoittelen karkeaa sanavalintaa, käytin juuri sitä sanamuotoa, jolla keskustelua kävimme). Puhuimme niin omista kinkuistamme kuin kanssaihmistemme ahtereista. Ainakin niiden, jotka lukioaikanamma samassa ruokalassa kanssamme lounastivat, luulisi tietävän, että joskus emme kertakaikkisesti muista emmekä ymmärrä pitää äänenvoimakkuutta kovin alhaisena. Niinpä emme tälläkään kertaa huomanneet olla lainkaan hienovaraisia, vaan isoon ääneen kailotimme kaiken maailman pomppulinna-pyllyistä. Vasta siinä vaiheessa kun kainon näköinen tyttö viereisestä pöydästä katsoi olkansa yli kasvoillaan aitoa ihmetystä, tajusin ehkä vähän hävetä. Vielä nytkin yritän kovasti punastella.

Tänä syksynä minulta taitaa jäädä syysloma väliin. Luulenpa, että silloin aika kuluu töitä tehden ja sen erään projektin kanssa puuhastellessa. Olisipa vain ollut mukava käydä kotikonnuilla. Voi olla, että en vähään aikaan sinne pääse. Siksipä olisikin äidin ja isän syytä tulla tänne pikku tyttöstään katsomaan. Ja samalla ehkä vähän myös aikapoikaansa ja tämän perhettä. Kaksikymppinen ei ole aikuinen. Niin äiti ja niin isä. Tämä olkoon vetoomus. Tarvitsen tähän tukeanne, arvoisa satatuhatpäinen vannotunut ja auttamattomasti addiktoitunut lukijakuntani! Ole hyvä ja jätä kommenttiboksiini allekirjoituksesi, jotta vanhempani tajuaisivat vierailla. Oiva Virta sen sijaan ei ole enää tervetullut, vaikka komeasti hymyileekin.

Minä, minä, minä

1.Monelta heräsit tänään?
- Oli tarkoitus herätä siinä puoli kahdeksan aikaan, mutta venyi melkein yhdeksään.

2. Minkälaiset vaatteet sinulla on nyt päälläsi?
- Mukavan väljät liituraitahousut, juuri kirpparilta ostamani pitkä oranssi pitsisomisteinen toppi ja päällä niin ikään tämänpäiväinen kirpparihankinta violetti edestä rypytetty paita. Ja tietenkin villasukat, varret komeasti lahkeiden päällä :D

3. Miten hiuksesi ovat nyt?
- Kovasti yritin niskatukan kuroa kiinni semmoisella klipsillä, jonka muuten myös hankin tänään samaiselta torilta…

4. Oletko meikannut itsesi jo tänään?
- Kyllä olen, kyllä olen.

5. Mitä söit aamiaiseksi tänään?
- Porkkanan. Ruispuuroa ja mustikoita. Ruisleivän ja keitetyn kananmunan. Kahvia.

6. Omistatko lemmikkiä/lemmikkejä?
- Joo, Kyösti-koiran.

7. Onko sinulla veli?
- On. Peräti kolme. Aika onnellista, eikö?

8. Entä sisko?
- Ei biologista. Isosiskon olen hankkinut ihan muilla keinoin.

9. Lempiväri?
- Voisipa olla vihreä.

10. Aamu vai ilta?
- Rauhallinen aamu.

11. Pidätkö nukkumisesta?
- Kovasti. Mutta tulee aina valvottua turhan myöhään, mikä on ikävää, koska tykkäisin herätä aikaisin.

12. Entä heräämisestä?
- Jos on pirteä olo herätessä.

13. Rakastatko lomia?
- Tosi paljon, varsinkin jos tuntee ansainneensa lomansa.

14. Lempi karkkimaku?
- Salmiakki, lakritsi.

15. Lempijäätelö maku?
- Sanoisinko vaikkapa mintun.

16. Paras leffa(t)?
- Nyt tulee mieleen ainakin Crash. Siitä tykkäsin.

17. Pidätkö uimisesta?
- Paljon!

18. Odotatko innolla kesää?
- En. Talvea ennemminkin.

19. Omistatko kameraa?
- Omistan. Onneksi.

20. Tykkäätkö siitä kun joku ottaa sinusta valokuvia?
- No en kyllä oikeastaan tykkää.

21. Haluaisitko olla malli?
- En.

22. Pidätkö eläimistä?
- Kyllä, kyllä.

23. Entä piirtämisestä?
- Joo. Haluaisin joskus mennä kurssille oppimaan tekniikoita ja mallista piirtämistä.

24. Minkä väriset hiukset sinulla on?
- Keskiruskeat.

25. Ovatko hiuksesi pitkät?
- Ei vielä, mutta kyllä ne häihini mennessä jo on.

26. Minkä värisellä tuolilla istut juuri nyt?
- Mänty/valkoinen.

27. Minne haluaisit matkustaa juuri nyt?
- Helsinki, Mikkeli, Muonio.

28. Lempimaasi?
- Asumisen kannalta varmaankin tämä armas synnyinmaa.

29. Onnenlukusi?
- Ei minulla mitään varsinaista onnenlukua ole, mutta kakkosesta tykkään jostain syystä.

30. Pidätkö koulusta?
- Pääasiassa kyllä.

31. Lempiaineesi koulussa?
- Mikkelissä oli loistava puheviestinnän kurssi. Oulussa ainakin valokuvaus oli mukavaa.

32. Onko sinulla parasta ystävää?
- Ei ole yhtä parasta, mutta tosi rakkaita on useita.

33. Mitä teet yleensä kesällä?
- Töitä tai työharjoitteluita. Vapaa-ajalla uin, lueskelen, ulkoilen…

34. Entä talvella?
- Opiskelen. Käyn jouluturismitöissä. Yritän pukeutua lämpimästi, mutta silti palellutan itseni.

35. Mitä harrastat?
- Kyösti-koiran kanssa lenkkeilyä paljon, uintia, vesijumppaa, silloin tällöin innostun virkkaamisesta, lukemista aina satunnaisin ahmimisannoksin, blogeja lueskelen melko paljonkin.

36. Oletko paljon tietokoneella?
- Nykyisin olen ollut vähän liikaakin.

37. Minkälainen on tyylisi?
- Vaihtelee kirppiskeijusta teinityttötyyliin.

38. Minkä värinen on hammasharjasi?
- Vaaleansininen/ärhäkkä pinkki.

39. Mitä hammastahnaa käytät?
- Tykkään vaihdella merkkiä.

40. Kuvaile olotilaasi?
- Pienehkö stressi tekemättömien tehtävien takia, koska tänään oli tarkoitus saada yksi projektisuunnitelma valmiiksi, mutta illan olen töissä.

41. Mitä haluaisit syödä juuri nyt?
- Kupu on vielä ihan täynnä lounaasta, mutta ainahan jotain herkkua tekisi mieli. Nyt maistuisi vaikkapa jäätelö.

42. Mitä haluaisit tehdä juuri nyt?
- Projektisuunnitelman.

43. Paras kirja?
- Ken Folletin Naakat oli ihan järisyttävän jännittävä. Ja kyllä, myös minä menen sekaisin Harry Potterin taikamaailmasta. Alkuperäiskielellä.

44. Minkä kirjan luit viimeksi?
- Nyt en ole tainnut vähään aikaan lukea kokonaista kirjaa, mutta viimeksi olen varmaan kymmenettä kertaa tavannut Sinuhe Egyptiläisen ensimmäistä 100 sivua. Jospa sen vielä saisi kahlattua loppuun saakka.

45. Oliko se hyvä?
- Niin tosiaan, kun se on vielä vaiheissa. Olen kyllä kuullut, että raskaahkon alun jälkeen se olisi hyväkin.

46. Milloin viimeksi kävit elokuvissa?
- Varmaan viime syksynä!

47. Lempisarjakuvahahmosi?
- En kovin paljon kuluta sarjakuvia, mutta silloin nuorempana tykkäsin ainakin Pikku Pikosta ja Lassista ja Leevistä.

48. Lempibändisi?
- The Cranberries, Coldplay, nykyään myös Club for Five on tehnyt vaikutuksen.

49. Lempiartistisi?
- Norah Jones, James Blunt (?)

50. Monelta menet yleensä nukkumaan?
- Miten milloinkin. Tuskin koskaan kuitenkaan ennen yhtätoista.

51. Onko sinulla paljon serkkuja?
Pitääpä laskea… Taitaapa olla 17.

52. Paljonko kello on nyt?
- 15.54.

53. Luetko paljon sarjakuvia?
- En.

54. Pop, Heavy vai Rock?
- Ehkäpä enimmäkseen pop.

55. Onko sinulla lävistyksiä?
- Napa. Ja sekin oikeastaan vain siksi, että sain ilmaiseksi, koska annoin napani harjoituskäyttöön.

56. Entä tatuointeja?
- Ei.

57. Kengännumerosi?
- 40 – 41.

58. Paras ohjelma(t)?
- Nykyään olen katsonut tosi vähän telkkaria. Edes suosikkisarjoja en ole ehtinyt katsomaan. Suosikkini tällä hetkellä on Täydelliset naiset. Komiikkatehdaskin kyllä oli mahtava :D Ja Krisse Show. Ja Conan O´Brien.

59. Mitä pelkäät?
- Että sotken kouluasiani täydellisesti molemmissa kouluissa, enkä valmistu kummastakaan.

60. Paras juhlapäivä?
- Joulun aika on ihanaa, kun ei ota turhaa stressiä.

61. Paras miesnäyttelijä?
- En osaa nimetä ketään.

62. Paras naisnäyttelijä?
- Enkä tähänkään.

63. Paras animaatio?
- Ehkä Ice Age.

64. Kenen kanssa puhuit viimeksi puhelimessa?
- Koulukaverin. Sovittiin lounasajasta.

65. Mitä lukee ensimmäisessä vastaanottamassasi tekstiviestissä?
- Tarkoittaakohan tämä nyt ensimmäistä, joka on kännykän muistissa.. siis vanhinta. Vaiko ensimmäistä, joka on kansiossa.. siis tuoreinta. Ongelma. No, mainitaan molemmat. Vanhin: ”Jätit sitte helmes ;)" Tuorein: ”Niin hoi. Jos jossain vaiheessa ehdit, niin laittaisitko minulle ehkä sen sähköpostiosoitteen sinne amerikan joulumaailmatyöhön?”

66. Pidätkö hedelmistä?
- Pidän :p

67. Onko sinulla kirjekaveria?
- On, mutta emmepä ole aikoihin kirjeitä vaihdelleet.

68. Oletko koskaan itkenyt elokuvan aikana?
- Olen muutaman liikutuksen pisaran useamminkin päästänyt.

69. Jos olet, niin minkä elokuvan aikana?
- Voi, enpä muista. En ole aikoihin mitään niin herkkää katsonut.

70. Mitä kaikkia kieliä osaat puhua?
- Luonnollisesti äidinkieltäni. Vieraista kielistä parhaiten englantia. Jonkin verran ruotsia. Ja sitten vähän heikommin ranskaa ja saksaa.

71. Kuvaile omaa huonettasi?
- Kodikas, lämpöinen, värikylläinen.

72. Mitä haluaisit muuttaa huoneessasi?
- Haluaisin maalata ainakin yhden hyllyn. Lisäksi haluisin sinne viihde-elektroniikkaa eli oikean television ja stereot.

73. Hyvät puolesi? Mainitse 3:
- Sosiaalinen ja sopuisa luonne, taipumus siisteyden ylläpitämiseen (useimmiten), esteettinen silmä :D

74. Huonot puolesi? Mainitse 3:
- Ajoittainen laiskuus ja saamattomuus. Tuuliviiri-luonne: keksi jonkin idean, toteutan sen, mutta lopulta en tykkääkään ajatuksesta. Olen huono vahtimaan kukkaroni nyörejä.

75. Kännykkäsi soittoäänenä on?
- Minttu ja Ville.

76. Käytkö paljon kylpylöissä?
- En, mutta uimahalleissa senkin edestä.

77. Katsotko ruokaohjelmia?
- Jos sattuu olemaan televisio auki. En varta vasten.

78. Milloin olit viimeksi kipeä?
- Enpä muista. Varmaan syön sen verran hyvin, että puolustusmekanismit kropassa toimii..

79. Paras lehti?
- Monet aikakauslehdet. Kotiin kannettuna haluaisin kuitenkin Kalevan, kaikesta huolimatta..

Koiranilmoja

Syksyisessä säässä ulkoillessa Kyösti-raukan tassut ja vatsan alunen ovat auttamattomasti kurassa. Vaikka polonen sisään tultaessa raaputtaa armottomasti tassujaan ruohomattoon, on sen kohtalona piipahdus suihkussa. Sitten sen pitääkin kuivatella itsensä ja sen se tekee juoksennellen rakettimaisin pyrähdyksin ympäri asuntoa ja ruttaamalla kaikki matot. Lopuksi se hyppää piehtaroimaan sohvalle...

Elämää - vihdoinkin

Heti urakalla alkoi kalenteri täyttyä. On koulua, on itsenäisiä kursseja, on musiikkitapahtuman järjestämistä ja onpa vielä työtäkin luvassa. Ja kuvanveistoa ja uintia ja vesijumppaa!

Kuvanveisto viime tiistaina oli oikein antoisa. Olen päässyt jo aika hyvin yksityiskohtia hiomaan. Välillä meinaa turhauttaa, kun huomaa, että tekeleessä on jotain vikaa, mutta itse on jo niin sokeutunut työllensä, ettei oivalla, mikä mättää. Onneksi kurssilla on pätevä opettaja, jolta saa aina hyviä korjausehdotuksia. Muutenkin on mielenkiintoista työstää elävää mallia ensimmäistä kertaa. Aina kun on omasta mielestään saanut tyydyttävää jälkeä yhdeltä kantilta, ja malli käännetään, joutuukin huomaamaan, kuinka toisella puolella muodot ovatkin ihan luonnottomia.

Viime viikolla vesijumpassa oli huvittava nainen. Sellainen keski-ikäinen rouva (uskon, että oli rouva, sillä oli yhdessä miehen kanssa), joka oli taukoamatta hymyssä suin. Eikä se ollu mikään pieni hymynkare, vaan riemullisen näköinen leveä virne. Ja joka kerran liikkeen vaihtuessa nainen näytti innostuvan yhä enemmän. Ensin katselin ehkä hieman nenän varttani pitkin kummastellen, mikä muka oli niin hauskaa. Sitten yhtäkkiä ihan kauhistuin kyynistä asennettani ja tajusin, että sehän on vain hienoa, että joku niin kovasti nauttii vesiliikunnasta, eikä yritä iloaan piilotella. Onneksi oivalsin olla jalo ja antaa kanssaihmisen riemuita olostaan.

Tänään olin taas uimahallissa uusien uimalasieni kanssa. Nyt olen jo melkein tottunut siihen järisyttävään tosiseikkaan, että veden alla näkee valtavan hyvin. Viime kerralla olin nimittäin tullut sellaiseen hätiköityyn johtopäätökseen, että kaikki, jotka viiihtyvät altaassa uimalasit päässään, ovat toisia uimareita veden alla tiirailevia perverssejä. Hätiköity teoria oli siksi, että se olisi tätä nykyä lukenut myös minut perverssiksi ja sehän ei minuun sopisi, ei laisinkaan.

Uiminen on kyllä äärimmäisen rentouttavaa, lähes terapeuttista. Uidessa voi keskittyä juuri siihen hetkeen, eikä tarvitse kuunnella mitään eikä ketään. Jopa omien ajatusten hälinä tuntuu ihmeellisesti taukoavan. Ja jos kukaan Teistä kuulisi sen turhanpäiväisten ajatusten hurinan päässäni, voisitte ehkä kuvitella, kuinka vapauttavaa on, kun päässä kuhisee vain harmiton mantra: puhallus, potku, liuku, veto, ilmaa, puhallus, potku, liuku, veto, ilmaa...

Tänään kävin jututtamassa pyörätuolissa istuvaa nuorta miestä, jonka apuna minun olisi tarkoitus alkaa työskennellä parikymmentä tuntia viikossa. Työ vaikuttaa ihan mukavalta. Uskoisin, että se on minunkaltaiselle ihmiselle paremmin soveltuvaa kuin esimerkiksi kaupan kassalla oleminen (äiti ainakin tietää, miksi...). Huomenillalla menen ensimmäistä kertaa muutamaksi tunniksi avuksi. Toivottavasti tiistai-illat olisivat pääsääntöisesti vapaita, etten joutuisi luopumaan kuvanveistosta. Tietenkin menen työhön, jos päällekkäisyyksiä sattuu.

Myös joulubisnesfirmalta tuli kirje. Jälleen kyseltiin mukaan joulusesongiksi töihin. Bussioppaan työ on toki antoisaa. Varsinkin, jos sattuu mukava ryhmä ja hyvät säät. Se on kuitenkin myös raskasta, sekä fyysiseti että henkisesti. Kovasti väsyttää helposti yli 13-tuntiseksi venyvän pakkasessa puuhastellun työpäivän jälkeen ja joka kerran uutta ryhmää hakiessa jännittää ottaa vastuulleen 40 - 50 brittiä. Täytyy harkita. Toisaalta, en nyt sitten tiedä, kuinka olen sidoksissa tuohon uuteen työhöni, josta siitäkin tosin varmaksi tiedän vasta huomenna.

Olipa nyt sitten tekemistä ja mietittävää kuinka paljon tahansa, olen silti mielissäni, että olen vihdoin saanut kauan kaipaamaani sisältöä arkeen. Nytpä kampean itseni kauneusunille ja taidanpa kiskoa tuon koirankörilään sohvalta kainaloon...

Neiti vielä varuillaan, vaikka arki on jo aluillaan...

Viime viikon keskiviikkona alkoi koulu hurjan rankalla kahden päivän putkella. Pään sisäinen opiskelukoneisto on tosin pitkän tauon jälkeen ihan jumissa, lähes käyttökelvottomana. Pitäisi varmaan huoltoon kuskata koko masiina. Ehkä sieltä jostain löytyisi jo jonkin aikaa kadoksissa ollut opiskelumotivaatiokin.

Ensimmäisenä päivänä opiskelimme ensin puolitoista tuntia työyhteisöviestintää, jonka jälkeen oli samanpituinen setti ruotsia. Työyhteisöviestinnän opettajana toimii nainen, joka saa minut tuijottelemaan haikeana kelloa jo viidessä minuutissa. Enkä edes mielestäni ole opetuksen suhteen mitenkään poikkeuksellisen vaativa! Tämä nainen vaan yksinkertaisesti on joka suhteessa niin ikävystyttä, jotenkin surkeudessaan jopa säälittävä.

Vaikka ruotsin kieli olikin joskus lempiaineitani, odotin ruotsin kurssia kauhulla. Minua kiusasi aavistus, etten enää parin vuoden tauon jälkeen osaisi paljoakaan. Lisäksi pelkoani kurssia kohtaan vahvisti tieto opettajasta. Minulle jäi miehestä viime kevään englannin kurssin perusteella varsin häijy kuva. Ja kylläpä hän nytkin melkoisen elefantin reisiluun meille kurkkuun iski heti ensimmäisillä tunneilla - jouduimme lähtötasotestiin! Buah! Pari ensimmäistä kielioppitehtävää meni ihan leppoisasti, mutta olin lähes varma, että sanastotehtävän sanat olisivat olleet opettajan itse keksimiä tai vaihtoehtoisesti swahilin sanakirjasta kaivettuja. Myös luetun ymmärtämisen teksti sai minut huokailemaan hartaasti. Ainetta kirjoittaessani en aluksi ollut saada yhtä kokonaista lausetta kasaan, mutta loppujen lopuksi sivulla komeili 107-sanainen aine.

Torstai oli aivan yhtä rankka kolmen aamutunnin päivä, joka oli kokonaisuudessaan ruotsia. Kävi ilmi, että en ihan turhaan ollut naapurimaan kieltä aikoinani opiskellut: A - C arviointiasteikolla sain A:n, eli ainakin suurin osa opeista oli päässäni onnistuneesti tallennettuna. Kielioppiosuudesta sain siltä aiemmin niin kovasti pelkäämältäni opettajalta ihan erityistä kiitosta. Jouduin kylläkin nielemään sellaisen tosiseikan, että sanastotehtävän sanat olivat ihan oikeaoppista ruotsin kieltä. Kyseiset sanat oli vain pidetty minulta tähän asti salassa. Ihme salaliitto.

Torstai-iltana kävin koulukaverini kanssa kaupungilla katsomassa, kun uudet opiskelijat seikkailivat ympäri kylää tutoreiden järjestämässä rastisuunnistuksessa. Onnelassakin oleilimme jonkin aikaa. Siellä sain jälleen kuulla yhden maailman hurmaavimmista iskurepliikeistä: "Sää näytät ihan lapselta", tuumasi joku minua nenään saakka pitkä miehenalku. Poika kysyi vielä ikääni ja käskin sitten veikata, minkä ikäinen lapsi Onnelaan pääsisi. Tuli arvaus "19".

Vanhin veljeni oli menossa viikonlopuksi käymään kotiseuduillamme vaimonsa ja pikku poikansa kanssa. Siinä samallahan matkustin sitten minäkin henkilökohtaiseen hermoparantolaani rasittavan kouluviikon päätteeksi. Olin pari päivää syntisessä, mutta niin terapeuttisessa, täydellisen tekemättömyyden tilassa. Suurin virheeni oli kantaa kone ja koulumateriaalit mukaan muistuttamaan ikävistä velvollisuuksistani. Jos olisin sekunninkin pidempään harkinnut, olisi kyseinen varustus jäänyt luukkuuni odottelemaan. Selväähän oli, etten niihin olisi kuitenkaan kajonnut.

Paluumatkalla idyllistä sain elävän muistutuksen maailman turmeltuneisuudesta ja mainonnan mieliintunkevasta vallasta. Saavuimme juuri tankkaustauolle eräälle Shellin kylmäasemalle, joka sijaitsi Sotka-liikkeen edessä. Kolmivuotias kummipoikani tuijotteli ikkunasta ulos ja tokaisi ponnekkaasti "Vain Sotkasta!" Onneksi olkoon Sotka, sloganinne taitaa toimia.

Ai niin! Vielä tiistain kuvanveistosta sellainen pieni tiedotus, että eräs viidettä vuotta alkeiskurssilla patsaita tahkonut nainen on siirtynyt kuvanveisto kakkoseen. Suuria suosionosoituksia! Ja ennenkaikkea onnenhyppelyitä täällä minun tuvassani, sillä en melkein ehkä sietänyt sitä naista kurssillamme. Jotenkin kummallista, että hän valloitti vuodesta toiseen paikkansa alkeiskurssilla, vaikka perusteet olivat selvästikin erinomaisesti hallinnassa. En todellakaan kokenut hänen läsnäoloaan "meitä kaikkia hedelmöittävänä" asiana, kuten hän itse kurssillamme oloaan selitteli.

Ovimattomuusikko

Isä soitti eilen ja kertoi jutelleensa pitkän tovin erään ystävänsä kanssa. Olin kesällä musiikkitapahtumassa työharjoittelussa ja juuri tämä isän ystävä oli tapahtuman taiteellinen johtaja. Hän oli puhelun aikana isälleni kehunut työpanostani. Olinpas mielissäni kun tämän kuulin.

Ehkäpä kihahti kehut päähän, sillä näin yöllä unta, että olin päässyt soittamaan kamariorkesteriin, jonka johtajana isän ystävä toimii. Huvittavinta on, että musikaaliset taitoni ovat todellisuudessa lähes olemattomat. Osaan ulkomuistista pari pimputusta pianolla ja Greensleevesin kitaralla. Unessa soittimeni oli kuitenkin kainaloihini asti korkea, rullalle kääritty ovimatto. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka sillä saisi musiikkia aikaiseksi, mutta en kehdannut myöntää taitamattomuuttani. Orkesterilla oli parhaillaan konsertti meneillään. Juuri sillä hetkellä "soitintani" ei tarvittu, mutta seuraavassa kappaleessa minun olisi pitänyt soittaa. "Sua ei nyt tarvita, mutta sä tuut seuraavassa", ohjeisti orkesterin johtaja tärkeänä. Minä hädissäni nyökyttelin. Katselin orkesteria ja mietin, mihin kohtaan minun ylipäätänsä pitäisi soittimeni kanssa asettua. Aloin olla jo kovasti paniikissa ja mietin taukoamatta, kuinka osaisin lukea nuotteja ja kuinka soittimeni toimii.

Harmikseni (tai ehkä helpotuksekseni) heräsin ennen kuin ehdin soittaa kamariorkesterissa ovimattoa. Pitänee tosielämässä kieltäytyä niistä lukuisista pyynnöistä soittaa kamariorkestereissa, jotta välttäisin moiset kiusalliset tilanteet.

Lienenkö mummo vailla jälkikasvua?

Olisi liioittelua sanoa, että tänään oli hyvä päivä. Rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että tänään oli ihana aamu. Nousin ylös jo kymmentä vaille kuusi ja valutin kurkusta alas ison lasillisen sitruunalla maustettua vettä. Kiskoin hämmentyneen koiran ulos kirpeään syysaamuun pissimään. Sitten pakkasin reppuun uimakamppeet ja polkaisin uimahallille. Vartin yli kuusi hallin ovet eivät olleet vielä auki, mutta oven suussa parveili valtaisa lauma hyväntuulisia mummoja ja vaareja odottamassa pääsyä jäseniä hellivään vesijumppaan. Liityin massaan, enkä edes tuntenut itseäni ulkopuoliseksi. Huolestuttavaa...

Kun ovet aukesivat, vanhusvoittoinen väestö muuttui lähes väkivaltaiseksi ja sulloontui sisään sellaisella voimalla, että lasiovet olivat paiskautua säpäleiksi. Kun jouduin aulassa odottelemaan jumppakaveriani pari minuuttia (aamulla sekin tuntuu pitkältä ajalta), aloin jo pelätä hänen edellisenä päivänä käsittäneen vitsinä aamuvesijumppaan lähdön. Epäilemättä hänessä kuitenkin elää samanlainen mummonsielu kuin minussa, sillä niinpä vain hänkin saapui paikalle.

Aamuinen vesijumppa oli hyvä kokemus. Saunassakin oli oikein hilpeä tunnelma kun mummotoverimme keskustelivat toisilleen: "No, mitenkäs Martta on voinut?", joku kysyi "Oikein hyvin olosuhteisiin nähden, heh heh heh, olosuhteisiin nähden!", vastasi Martta käkätellen kuivasti.

Kotona olin jo ennen kahdeksaa. Piski-parkakin oli vielä nukkumassa, eikä edes vaivautunut ovelle tervehtimään. Houkuttelin unisen äijän koiranmakkaralla sängystä ja itsekin nautin rauhallisen aamiaisen ja syntisen paljon kahvia. Siis ihan oikeasti PALJON kahvia, ainakin kaksi ja puoli MUKIA. Hetken aikaa piti antaa vatsakummun tasoittua ennen kuin taas ryhdistäydyin ja lähdin lenkille koiran kanssa.

Jouduin saman aamun aikana jo toistamiseen huolestuneena miettimään henkistä ikääni, kun puistossa yllätin itseni tuijottelemasta lumoutuneena lammikossa nuokkuvia sorsia. Muutenkin lenkin aikana vaelsin kasvoillani eläkeikäisen seesteinen hymy. Missä piileksii nuoren naisen uhmani?

Kotiin palattuani kauhistelin asuntoni hämäryyttä ja astelin parvekkeen ovelle avatakseni sälekaihtimet, jotta päivänvalo saisi heittäytyä huoneeseeni. Mummon sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin, kun kiskaisin kaihtimet ylös. Parvekkeella seisoi ihka oikea mies! Hetken aikaa hämilläni tuijottelin tuota harvinaista näkyä ja totesin sen todellakin olevan homo sapiens. Voi, hetkessähän mummon sydän sulaa, ja veikeästi vain pojalle sitten vilkuttelin lasin läpi. Oivalsin toki, että kyseessä oli parvekekaiteiden maalaaja, josta oli pari viikkoa sitten tullut jokin ilmoituskin. Ajattelin kuitenki varmuuden vuoksi huomennakin kiskaista kaihtimet ylös, jos sieltä taas ilmestyisi joku komistus. Tosin teen sen vasta kaunistauduttuani...

Huipputapahtumat oikeastaan loppuivat parvekeyllätykseen. Sen jälkeen tosin Kyösti-koiran luontaisia vaistoja heräteltiin, kun kävimme koirapuistossa. Kyöstihän on jo keski-ikäinen äijäparka, eikä ole vielä kunnolla päässyt kosketuksiin nartun kanssa. Puistossa sitten sattui olemaan nuori narttu koiransa kanssa (joka myös oli tyttö). Ei kauan kestänyt, kun Kyöstiä jo alkoi... niin... siis tehdä mieli ryhtyä kanssakäymiseen nartun kanssa. Kaveri juoksi sinnikkäästi nartun kintereillä peräpää nytkyen taukoamatta. Kun puistoon sitten saapui iso lauma kilpakosijoita, minun oli aika viedä läkähtynyt ystäväni kotiin särkynyttä sydäntään paikkailemaan.

Nyt olisikin jo korkea aika käydä nukkumaan. Onhan takana jo pitkä päivä tällaiselle seniorille. Toisaalta, tämä yökyöpelöinti on niitä harvoja nykynuorison elämäntapohin kuuluvia paheitani, joten annettakoon se anteeksi. Ristiriitaista: rakastan nukkumista, mutta en osaa käydä ajoissa nukkumaan, kuitenkin rakastan myös aamuja. Ilmiö on selvä merkki minussa taistelevista vanhuuden ja nuoruuden voimista...

Väännetäänkö rautalangasta?

Silloin kun asioita on vaikea hahmottaa, ymmärtää tai saada ojennukseen, käytetään usein termiä rautalangasta vääntely. Sillä tarkoitetaan tietenkin, että asiaa lähdetään selvittämään perin pohjin. Minun syksyni on ollut monessa suhteessa rautalangasta vääntämistä. Ensinnäkin koulun kanssa. Pääkoppani kihisee räjähdyspisteessä, kun vain yritänkin alkaa miettiä kahden koulun läpiviemistä. Kun olen paikalla toisessa koulussa, jään jälkeen toisessa. Yksinkertaista, mutta niin turhauttavaa.

Oulun koulussa varsinainen opetus ei ole vielä lähtenyt käyntiin, joten kesälomani on jo tuntunut piinaavaan pitkältä. Olenkin jo useaan otteeseen rallatellut päässäni viisua ”Jo joudu armas arki ja syksy suloinen…”. Tällainen joutenolo kun on pidemmän päälle hermoja raatelevaa. Olisihan minulla paljonkin itsenäistä opiskeltavaa, mutta on niin vaikea käydä opintoihin käsiksi ilman normaalia arkirytmiä. Enää viikko siedettävänä ja kauan kaipaamani aamuherätykset ovat jälleen osa elämääni. Enpä olisi yläaste- tai lukioikäisenä arvannut muutaman vuoden päästä näin kovasti odottavani koulun alkua.

Ilmoittauduin kesän lopulla kuvanveistokurssille, jossa luvassa olisi myös elävä malli. Ensimmäisellä kerralla jännityksellä odotin mallia saapuvaksi. Toivon tietenkin atleettista nuorta adonista, mutta olin myös varautunut siihen pettymykseen, että joku tyttönen Laila Snellmanin tallista tallustelisi tisseineen sisään. Olin ensimmäisiä luokkaan saapuneita ja siellä odotellessani satuin kuulemaan, kun opettajamme luokan ulkopuolella lausahti jollekin ”Tänä vuonna meillä onkin sitten miesmalli!”. Olin vähällä tuulettaa railakkaasti, mutta pystyin hillitsemään reaktioni hillityksi hymyksi. Riemuitsin kuitenkin ehkä liian aikaisin, sillä malli ei ollutkaan järisyttävän komea satuolentomainen prinssi vaan ihan tavallisen kuolevaisen näköinen lyhyenlainen kaljupää, joka kaiken kukkuraksi istui tuolissaan lähes täysissä pukeissa. Muistutin itselleni, etten suinkaan ollut lähtenyt kurssille aikuisviihteen toivossa, vaan taltuttamaan savesta ihmismuotoja. Käytännössä kuvanveisto olikin ensimmäisellä kerralla juuri sitä rautalangasta vääntämistä. Siis ihan kirjaimellisesti. Vääntelin naama rutussa, sormet turtana kuusimillistä rautalankaa tukirakenteeksi savimallille. Melkeinpä jo turhauduin, kun kaikki kylän mummot ja ulkomaan toivo Caesarkin taivuttelivat rautalankansa haluamaansa muotoon kuin se olisi ollut keitettyä spagettia. Meni tovi, mutta lopulta sain minäkin häkkyräni kasaan. Seuraavalla kerralla taiteen tekeminen oli heti kerralla tyydyttävämpää, kun pääsin jo saveen käsiksi. Edes mallin arkinen olemus ei enää jaksanut häiritä.

Kiireisenä joutenolijana olen ehtinyt jonkin verran matkustellakin. En tietenkään ihan siihen malliin kuin eräät vanhat ystäväni, jotka tuon tuosta hyppelevät mantereelta toiselle. Ovat minunkin matkani sentään ulottuneet Suomen Savosta aina Lappiin saakka. Ensin olin kuun vaihteessa vajaan viikon Mikkelissä. Siellä yritän pistää opintojani ojennukseen ja jotain sain sentään aikaiseksikin. Lisäksi onnistuin houkuttelemaan erään keväällä vihastuttamani nuoren miehen iltaa istumaan kahvilaan. Ja jälleen, kuin rautalangasta vääntäen, puhuin poikaparan pyörryksiin. Toivottavasti kuitenkin sain myös asioita oiotuksi. Oleskelin taas ihan kiusaksi asti entisessä asunnossani. Siellä on aina leppoisa ja kotoisa ilmapiiri ja hyviä ystäviä ympärillä. Mikkelin jälkeisen viikonlopun vietin Rovaniemellä lukioaikaisen tyttönelikon kesken. Toinen yö vietettiin mökillä sivistyksen saavuttamattomissa, mutta ensimmäisenä iltana vilkaistiin yöelämää. Kiltti isoveli vei autolla baariin, kun sää sattui olemaan niin kurja. Olisihan ollut sääli, että sade olisi kihartanut vaivalla suoristamani hiukset. Elämäni mies ei ollutkaan perjantaina lähtenyt liikenteeseen, joten vieläkään emme toisiamme tavanneet. Sen sijaan joku erittäin humalainen mies yritti parikin kertaa baaritiskillä jutella. Todennäköisesti se yritti sanoa jotain kuolettavan kaunista. Mitä ikinä se olikin, en saanut puheesta mitään tolkkua. Viimeiselle hitaalle raahasin lähes väkisin ainoan miehen, joka näytti olevan riittävän pitkä. Tämä äijä oli oikein viihdyttävää seuraa. Kovasti nauratti kumpaakin, kun rupateltiin ihan joutavanpäiväisiä juttuja. Juttujen taso oli juuri sellainen, että jostain syystä kerroin tuolle muukalaiselle erään nöyryyttävän tapauksen viime keväältä, kun työnsin kännykän näppäimen niin syvälle sieraimeeni, etten ollut saada sitä sieltä pois ennen kuin keksin kaivaa sen hammastikulla. Miksi, miksi pitää kaikki selostaa? Ja sitten joku vielä ihmettelee, miksi minulle ei löydy miestä. No, onneksi tämä tapaus ei kuitenkaan ollut NIIN kiinnostava. Sitä paitsi elämäni mies on sellainen hieno ja suvaitsevainen mies, joka sietää naista, joka on joskus työntänyt sieraimeensa sinne kuulumatonta materiaalia. Jokainen sen on jossain vaiheessa lapsuuttaan tehnyt. Minulta se vain jäi silloin tekemättä…

Ehkä alan harkita aikuistumista.

Nokipannukahvia kuksasta ja dramaattinen putoaminen Keimiöjärveen

Melkein kuin äidin tekemää

Leipominen on taitolaji. Ei riitä, että kulhoon mittaa oikean määrän aineksia oikeassa järjestyksessä. Tämän lisäksi on hallittava erilaisia sekoittamistekniikoita ja noudatettava oikeaoppisia kohoamislämpötiloja, on varottava taikinan paakkuuntumista, juoksettumista, säikähtämistä... Ja vielä paistamisessakin on ihan omat haasteensa.

Ajattelin kuitenkin leipoa mustikkapiirakan. Halusin tehdä suosikkiani. Sitä, mitä äitikin aina tekee. Sitä, jossa on mehevä pohja ja rapeaa muruseosta marjojen päällä. Resepti vaikutti yksinkertaiselta. Edes sähkövatkainta ei tarvittaisi, vaan taikina nypittäisiin käsin. Kaikki vaikutti lupaavalta vielä siinä vaiheessa, kun levitin valmista taikinaa pellille paistamiseta varten. Ripotellessani marjoja taikinan päälle mieleeni kuitenkin yllättäen muistui, että marjoihin olisi ehkä pitänyt lisätä jotain. Kurkkasin epävarmana reseptiä ja niin olikin päässyt käymään, että marjaseoksestani puuttui sokeri ja perunajauhot. Lisäsin puuttuvat aineet jälkikäteen paistoa vaille valmiin piirakan päälle. Ei kai voisi olla mitään syytä, miksi ne eivät toimisi siinä, ajattelin.

Piirakka ruskettui uunissa verkkaisesti kuin suomalaisturisti aurinkorannalla: aluksi tulosta ei ollut näkyvissä juuri lainkaan ja seuraavassa hetkessä jo melkein liiaksikin. Kiskaisin herkun ulos uunista ja tutkin tuotosta kriittisin silmin. Ei havaittavaa kuohkeutta, leivontarasva epämiellyttävästi pinnassa muistuttaen erehdyttävästi ohimoille herahtavia hikikarpaloita. Suoraan sanottuna yhdennäköisyyttä äidin vastaavaan piiraaseen ei juuri ollut. Tärkein seikka oli vielä arvioimatta - maku. Hyväähän se oli, vaikka ei lähellekään niin herkullista kuin äidin tekemä.

Mitä ne äidit, mummoista puhumattakaan, tekevät leipoessaan ja ruokaa laittaessaan eri tavalla? Ei epäilystäkään, etteikö (lähes täydellisesti) noudattamani resepti olisi ollut juuri se sama, jota äitini käyttää. Jostain syystä en kuitenkaan yhtä hienoa tulosta saanut aikaan. Pitäisikö nyt pian lisääntyä, jotta oppisi leipomaan? Ehkäpä kuitenkin tyydyn keskinkertaisiin leivonnaisiin, kun pelti kuitenkin kiitettävään tahtiin vaikuttaa tyhjenevän.

Pikkusisko, joka pääsi mukaan

Olin elänyt viikon verran kuin kuka tahansa kuopus, yksinäinen lapsi, vanhempiensa kanssa: keskustellut pikkuvanhaan tyyliin maailmanpolitiikan tilanteesta kolmelle katetun ruokapöydän ääressä, pakottanut kauhusta vapisevan äitini soutamaan kumiveneellä järven syvänteille vesileikkejä varten ja kertonut salaisuuksia koiralleni. Oli siis suorastaan ilouutinen kuulla, että yksi palvomistani isoveikoistani olisi tulossa viikonlopuksi kotiin. Onnellisena ajelin hakemaan veljeäni linja-autolta seurakseni kotiin. Hyvin pian kävi kuitenkin ilmi, että erähenkinen veljeni lähtisi samantien tunturijärvelle kalastamaan kaverinsa kanssa. Kammottavan uhman vallassa yritin hädissäni huudella puhelimeen: "Veljeäni et varasta!", mutta se taisi olla turhaa.

En edes muista, kuka niin mullistavan ajatuksen suustaan päästi, mutta pian kotiin saapumisemme jälkeen olin itsekin varustautumassa kahden yön tunturiretkelle. Se olikin jännää. Vaikenta oli valita oikeanlaiset vaatteet. Äiti puuttui pakkaamiseeni siinä vaiheessa, kun päähineiksi oli mukaan lähdössä lippalakki, fleecemyssy, pipo, huivi, pääpanta ja vielä yksi huivi. Karsinta oli vaikeaa, mutta lopulta mukaan pääsivät vain lippis, myssy ja huivi.

Retken kohteena oli käsivarressa sijaitseva Ailakkajärvi. Tien laidasta jalkaisin oli vaellettava noin seitsemän kilometriä. Lähdimme ajamaan määränpäätä kohti illalla yhdentoista maissa ja vaeltamaan pääsimme paria tuntia myöhemmin. Erämaakämpälle saavuttuamme kävin itse kauneusunille, mutta reippaat poikalapset kokosivat pienen yöpalan jälkeen kalastusvälineensä ja lähtivät hakemaan kalaa aamiaispöytään.

Laverilla pyörityn yön jälkeen aamiaiseksi maistelin vahvaa nokipannukahvia ja ruisleipää, jonka päälle uskaltauduin laittamaan kuusi tuntia suolautunutta Ailakkajärven harjusta. Vielä kun ahtasin kupuuni rinkassa litistyneen korvapuustin, olin valmis harjoittelemaan virvelöintiä.

Pari kertaa olin tuntevinani, että joku olisi käynyt nykimässä siiman toisessa päässä, mutta mitään elävää en saanut rannalle kiskotuksi. Parin turhauttavan tunnin päästä saapastelimme kämpälle ruokatauolle, jonka jälkeen kaverukset täyttivät kumiveneen ja lähtivät vastarannalle kalastelemaan. Minä päätin jättäytyä kämpän läheisyyteen. Harkitsin vakavissani jylhän näköisen Ailakkavaaran huiputtamista. Lopulta kuitenkin kävin vain reilun tunnin mittaisella patikkaretkellä tunturin juuressa, sillä yksin liikkueassani minusta tuntui turvallisemmalta kääntyä takaisin kun vielä suurin piirtein osasin reitin takaisin. Kävipä tuona yksin vietettynä aikana myös niin, että ainoan vessapaperirullan haltija oli tyydyttämässä saalistusviettiään järven toisella puolella, ja luonto puolestaan pakotti minut juuri silloin puuceehen. Mutta, hätä keinot keksii. Ahkerana opiskelijana olin ottanut retkelle mukaan erään opetusministeriön teettämän hankkeen selvitysmiehen raportin, jotta voisin joutoaikana sitä lueskella. Opuksen väliin oli unohtunut netistä tulostamani Haapaveden kartta. Kun kerran aikani Haapavedellä oli lopullisesti ohi, katsoin kartan oikeudeksi palvella minua viimeisen kerran, ja kyllä - pehmtitin paperin pyhään tarkoitukseen.

Jossain vaiheessa iltapäivää sain vastarannalta radiopuhelimeeni komennon: "Tehkää huomio!". "Ai, mikä huomio?", kummastelin vastaukseksi. "NUOTIO!", kuului korjaus. "Mistä minä nyt sellaisen", hätäilin takaisin. "Käytä luovuuttasi", oli viimeinen ohje. Muistin, että puuliiterin ovessa oli teksti, joka ehdottomasti kielsi halkojen käytön avotulen tekoon. Hain siis sieltä vain kirveen ja aloin paukutella maassa makaavia koivun rimpuloita poikki. Kolme pätkää hikipäissäni katkoin. Sytykkeiksi revin tuohia. Tyytyväisenä katselin koivunpätkien välissä pian tanssahtelevia liekkejä. Riemua uhkuen paukautin kaiken päälle vielä ruhtinaallisen kokoisen puupökkelön. Mielialani laski roimasti, kun tuli alkoi uhkaavasti hiipua ja järkytyksekseni oivalsin tuohien palaneen loppuun. Puut eivät palaneetkaan ollenkaan. Ruokakalat saalistaneet pojat saivat siis myös hoitaa nuotion. Minä, muka emäntä, seurasin sivusta ja ollakseni edes jotenkin avuksi tarjouduin kantamaan juomavettä järvestä, 50 metrin päästä. Hyvällä ruokahalulla pistelin kuitenkin poskeeni nuotiolla kypsytettyä harjusta. Veljeni iloksi ja ylpeydeksi ruokailin eläimellisesti - ja niin epänaisellisesti - paljain sormin.

Illan viimeiselle kalareissulle läksin mukaan. Isoveikka souteli kumiveneellä ja minä ja veljeni kaveri reippailimme jalkaisin rantoja pitkin. Muutaman kerran heittelin virvelillä minäkin, mutta lähinnä toimin kannustajana taka-alalla. Jossain vaiheessa iltaa paikalle pelmahti valtava lauma harvinaisen äkäisiä ihmissyöjäötököitä. Niiden (ja niin monien muidenkin) mielestä herkullisimmat kohdat minussa olivat kasvot ja pakarat. Poikien tyytyväisenä kalastellessa minä roikuin kannoilla kankkujani kynsien. Lopulta päätettiin palata takaisin. Uskaltauduimme kaikki kolme kumiveneeseen. Alkujännityksen jälkeen totesimme pikkuruisen veneen kunnialla kantavan meidät kaikki. Venematkan aikana nappasin reissun ensimmäisen (ja ainoan) kalani! Vaikka saaliina oli jo useita saman kokoluokan harreja, minä vaatimalla vaadin myös minun kalani mukaan otettavaksi. Taitava kalannarraaja veljeni oli napannut myös yhden raudun. Olin taas ensimmäisenä unten mailla. Miesväki vietti iltaa vielä nuotin ääressä.

Koska olin edellisenä yönä pyörinyt oikein urakalla ja kokeillut kaikki mahdolliset asennot, joissa ylhäinen lantioni ei liioin puutuisi, nukuin toisena yönä oikein hyvin. Aamulla heräilin hiljalleen palvelij- siis veljeni keittämän kahvin tuoksuun. Vääntäydyin valmiiseen aamiaspöytään ja suoritin alkeelliset aamutoimet. Pakkailin rinkankin viittä vaille valmiiksi ja kirjoitin tarinamme vieraskirjaan. Äijäväki kalasteli ja kalasteli. Järvi oli nyt niin levoton, että kumivene hylättiin ja kalastus tapahtui rannoilta heitellen. Menin jossain vaiheessa vielä itsekin viehettä paiskomaan. Edellispäivänä olin onnistunut sotkemaan siiman niin pahasti, että siitä jouduttiin poistamaan merkittävä pätkä. Tällä kertaa puolestaan taisin lingota viehettä järven suuntaan niin ankarasti, että siima katkesi ja kuulemma-halpis-viehe karkasi omille teilleen.

Kalaa ei enää juurikaan tullut, joten seurueemme heitti hyvästit Ailakkajärvelle ja kipitti kiireenvilkkaa takaisin tienvarressa odottelevalle autolle. Muutaman kala saatiin kotiinvietäväksi. Olihan niitä savustettuja harjuksia ilo syödä, mutta minulle sillä saaliilla ei kuitenkaan niin hurjan suurta merkitystä ollut. Olin vain äärimmäisen iloinen siitä, että ylipäätänsä pääsin retkelle mukaan. Hauska huomata, että jossain vaiheessa olen kai kasvanut niin isoksi, että olen ansainnut pääsyn veljeni retkikuntaan. Olen kai jo niin oikea ihminen, ettei veljen tarvitse enää edes kavereiltaan piilossa pitää. Vaikka ehkäpä tämän reissun jälkeen hän jälleen oivalsi, että syytä olisi...






Kuva: Miika Alatalo

Kyösti, kukkaiskoira

Clarksien kotiinpaluu

Kesällä 2004, kun olin huolella kyllästänyt itseäni pihvinrasvalla jo pari kuukautta ja tienannut jokusen euron, päätin ostaa ne Clarksit, joita olin jo useaan otteeseen ihaillut ja sovittanut. Hinta kauhistutti, mutta olinhan tuolloin työssäkäyvä uranainen, joten rahaa oli vaikka vessapaperiksi. Sitä paitsi Clarks on tunnettu ja laadukas merkki, joten kengät olisivat pitkäikäiset. Näin kuvittelin. Mutta jo reilun kuukauden käytön jälkeen nahkaisissa kengissäni oli iso reikä. Närkästyneenä kannoin kaunokaiseni eräälle mikkeliläiselle suutarille. Suutari-setä ei ollut uskoa, kun kerroin, että kengät olivat lähes uudet. Vakuuttelin, että niiden oli tarkoituskin näyttää kuluneilta ja nuhjuisilta. Suutari nauroi, mutta lupasi korjata kengät.

Kun olin taas jonkin aikaa onnellisena kenkieni kanssa tallustellut, havaitsin kauhukseni toisen, juuri edellisen kaltaisen ammottavan aukon kengässä. Toimitin kengät jälleen suutarille ja maksoin kiltisti korjauksesta aiheutuneet kulut. Raivo kenkäfirmaa kohtaan sai minut melkein hyllyttämään kengät, mutta olin kuluttanut niihin jo niin suuren summan rahaa, että sillä perusteella minun olisi pitänyt nukkuakin Clarksit jalassa. Niin pitkälle en sentään mennyt, mutta ahkerasti niitä muuten käytin.

Sitten jossain vaiheessa kenkiin ilmestyi jo kolmas reikä, juuri samaa sorttia kuin aiemmatkin. Lisäksi kengän kärjessä oli saumauksessa väljähkö kohta, josta pöllähteli hiekkaa tossuihin sisään. Hirmuisen uhman vallassa vaeltelin muutamaan otteeseen risaisissa clarkseissani, kunnes viimein luovutin ja nöyränä tyttöni kiikutin kengät vielä kertaalleen huoltoon. Tällä kertaa suutarina oli haapavetinen, oikein myötätuntoinen setä, joka ei edes naureskellut rakkaille jalkineilleni. Viikon verran kaiholla odotin, että saisin noutaa terveet pienokaiset takaisin. Koska tällä kertaa kenkäremontti oli aikaisempia laajempi, olin varautunut maksamaan hieman enemmän. Olin iloisesti yllättynyt, kun toimenpide olikin suuruudestaan huolimatta aikaisempia huokeampi. Ei ollut onnella rajaa, kun kannoin kultaseni kotiin.. Totta puhuen en edes kotiin saakka, vaan toimistolle, jossa heti vaihdoin vanhat kunnon Clarksit jalkaani. Autuas olo riensi varpahistani aina suupieliini asti, ja aloin hymyilllä niin, että aatelinen nenänikin vallan vääntyi rypyille.

Tällaista on aito, pyyteetön rakkaus. Kaikkeni olen antanut kenkieni eteen ja sijoittanut niihin uskomattoman summan rahaa. Muuta en ole niiltä takaisin saanut, kun ilon niiden olemassaolosta. Nytpä siis tiedän, miltä vanhemmistani tuntuu nyt, kun olen jälleen kotona. Äitikin varmasti ajattelee minusta juuri kuten minä Clarkseistani: samapa sille mittaamattomalle rahamäärälle, jonka olen pikkuisiini sijoittanut. Tärkeintä on, että ne ovat kunnossa ja kotona taas!

Toimisto-orjatyötä ja kotiparturointia

Koko kevään pauhasin aivoverisuonet räjähtämispisteessä, kuinka niljasta touhua on istua tuntikausia päivässä tietokoneen ääressä. Lisäksi uhosin, että koko kesänä en kajoa koneisiin, vaan hymyilen kauppatorin auringossa ja heitän voita pannuun ja muikkuja päälle... Vaan eipä tuonut kesä toivottua eroa koneista - täällähän minä istun milloin missäkin asennossa, yrittäen välttää pakaroiden puutumista ja niskojen jumiutumista. Skanneri vinkuu ja niin minäkin.

Aikamoinen väsymys on painanut sulosilmiäni pari päivää. Syynä tähän on yksinkertaisesti liian lyhyet yöunet. Taas olen vain touhunnut kummallisuuksia yömyöhällä. Toissailtana yhdentoista maissa tuijotin telkkaria tajuamatta lainkaan katsomaani ja näpräsin pikkuvarpaan kynnen kanssa, kun se pahus tahtoi jäädä kiinni sukkaan. Kun tätä touhua oli jatkunut jo turhan pitkään hankkiuduin teräasein eroon siitä kynnestä ja painelin pesulle. Tarkoituksena oli tietenkin päästä pian petiin. Toisin kävi. Kun siinä hampaita harjailin ja tuijottelin yhtä hemaisevaa yöotusta peilistä, keksin alkaa leikkiä kotiparturia. Päätin leikata otsatukkani. Muistin nähneeni pikkuruisessa keittokomerossa sellaiset nuhjuiset fiskarsin askartelusakset ja paikansinkin ne varsin pian kuivauskaapista. Eiväthän ne kummoiset olleet, mutta raita-aineen haurastamat hiukseni niillä kuitenkin sai katkottua. Sain aikaan suhteellisen suoran linjan ohimolta toiselle, mutta koska hiukseni ovat melkoisen tuhdit, halusin hieman keventää, kerrostaa uutta otsatukkaani. Tähän tarkoitukseen sakset tuntuivat kuitenkin kelvottomilta. Aloin jo kovasti huolestua, kun toivomaani tulosta en saanut aikaan. Harkitsin jo meneväni alakerran boheemin tytön ovelle kysymään saksia, mutta arvelin, että häneltä löytyisi korkeintaan viidakkoveitsi. Sittenpä mieleeni muistuikin, että kesäkuussahan investoin suurehkon summan ihan varta vasten karvan ohentamiseen tarkoitettuun vempeleeseen! Aivan, siis KARVAN ohentamiseen. Kaivoin siis rinkan pohjalta Kyösti-koiran turkin trimmausta varten ostamani työkalun. Sehän toimi mainiosti. Rapsuteltuani sillä hiuksiani hetkisen uskalsinkin jo olla tyytyväinen. Sängyssä olin sitten vasta yhden maissa.

Eilen oli ihan vakavana päämääränä nukkua hieman enemmän. Ja vielä mitä! Tulin kotiin vasta yhdeksän aikoihin ja ilta hurahti pitkälle jo kokkailun ja syömisen merkeissä. Sinkkuelämääkin piti telkkarista ihmetellä, vaikka onhan tässä omassakin sinkkuilussa sietämistä. Viimeisenä punastelin kuin pahanen pikkutyttö, kun maikkarilta tuli "The Sex Inspectors". Kello ei tainnut olla vielä kahtatoistakaan kun jo harjasin hampaitani samalla kun brittipariskunta tv:ssä harjoitteli kymmeniä eri asentoja. Kyllästyin pariskunnan jumppaan ja kävin syljeksimässä tahnat altaaseen ja uskottelin itselleni alkavani nukkumaan. Jotenkin ihmeellisesti sillä viiden metrin matkalla kylppäristä sänkyyn suunnitelmani kuitenkin muuttui ja päädyin tietokoneelle päivittämään Excel-laskentataulukkoa työtunneistani.

Tunteja olenki laskenut ahkeraan. Nyt niitä on kutakuinkin 290. Lähtötunnelmissa siis ollaan!
Tämän päivän jälkeen enää kaksi päivää toimistossa ja sitten suuntaan pohjoiseen. Pitkään tosin haaveilin päinvastaisesta ilmansuunnasta, mutta olenkin tainnut syödä kaikki rahani, joten täytynee ilahduttaa äitiä ja isää läsnäolollani sekä orjatyöpanoksellani, kun siitä olen nyt näiden seitsemän viikon aikana niin innostunut. Ahneet ne palkkaa kaipaa. Meille nöyrille ja jalomielisille riittää lämmin käsi ja kiitos.

Tänään tai huomenna (artisti ei muistanut ajankohtaa...) lähden saareen kuuntelemaan banjomiestä ja fanittamaan eturiviin, kun niin lupasin.

Nyt annan Haapaveden historian hurmata minua vielä hetken ajan vanhojen lehtileikkeiden muodossa. Sitten vaellan tilapäistupaani. Tänään sitten hyvät yöunet!

Heinäevankeliumi

Siihen aikaan (viime viikonloppuna) antoivat serkkutyttöni käskyn, että Mallan olisi suoritettava oman blogin perustaminen.

(sanoivat suunnilleen näin: "Malla, me ollaan oikeastaan päätetty, että sinun pitää perustaa oma blogi.")

Se blogi oli hänen ensimmäisensä ja sen perustaminen tapahtui hänen serkkujensa ollessa käskynhaltijoinaan.

Niin siis Malla lähti blogin luomista varten nettiin yhdessä ajatustensa kanssa, jotka olivat kieroutuneita (siis ne ajatukset.. onko muuten Raamatussakin virheellinen korrelaatti?). Hänen siellä ollessaan tuli aatosten julki tuomisen aika ja hän synnytti blogin, esikoisensa. Hän kirjoitti tekstin ja laittoi sen nettiin, sillä hänellä ei ollut itsekritiikkiä salaamaan eriskummallista ajatuksenkulkuaan.

Tuona päivänä oli ihmisiä kodeissaan ympäri Suomen maan ja heidän kännyköihinsä piippaili ilosanoma. Viesti kertoi heille: "Teille on tänään Haapaveden kaupungissa syntynyt aivotonta luettavaa, jota kirjoittaa pikku-Malla. Te löydätte blogin, joka köllöttelee blogger.com:issa. "

Ja niin eräät siskokset - hekin nyt Pohjanmaalla - sanoivat: "Nyt blogger.com:iin. Sieltä me löydämme sen, mistä Malla meille ilmoitti, ja minkä me itse alulle panimme!"