Clarksien kotiinpaluu

Kesällä 2004, kun olin huolella kyllästänyt itseäni pihvinrasvalla jo pari kuukautta ja tienannut jokusen euron, päätin ostaa ne Clarksit, joita olin jo useaan otteeseen ihaillut ja sovittanut. Hinta kauhistutti, mutta olinhan tuolloin työssäkäyvä uranainen, joten rahaa oli vaikka vessapaperiksi. Sitä paitsi Clarks on tunnettu ja laadukas merkki, joten kengät olisivat pitkäikäiset. Näin kuvittelin. Mutta jo reilun kuukauden käytön jälkeen nahkaisissa kengissäni oli iso reikä. Närkästyneenä kannoin kaunokaiseni eräälle mikkeliläiselle suutarille. Suutari-setä ei ollut uskoa, kun kerroin, että kengät olivat lähes uudet. Vakuuttelin, että niiden oli tarkoituskin näyttää kuluneilta ja nuhjuisilta. Suutari nauroi, mutta lupasi korjata kengät.

Kun olin taas jonkin aikaa onnellisena kenkieni kanssa tallustellut, havaitsin kauhukseni toisen, juuri edellisen kaltaisen ammottavan aukon kengässä. Toimitin kengät jälleen suutarille ja maksoin kiltisti korjauksesta aiheutuneet kulut. Raivo kenkäfirmaa kohtaan sai minut melkein hyllyttämään kengät, mutta olin kuluttanut niihin jo niin suuren summan rahaa, että sillä perusteella minun olisi pitänyt nukkuakin Clarksit jalassa. Niin pitkälle en sentään mennyt, mutta ahkerasti niitä muuten käytin.

Sitten jossain vaiheessa kenkiin ilmestyi jo kolmas reikä, juuri samaa sorttia kuin aiemmatkin. Lisäksi kengän kärjessä oli saumauksessa väljähkö kohta, josta pöllähteli hiekkaa tossuihin sisään. Hirmuisen uhman vallassa vaeltelin muutamaan otteeseen risaisissa clarkseissani, kunnes viimein luovutin ja nöyränä tyttöni kiikutin kengät vielä kertaalleen huoltoon. Tällä kertaa suutarina oli haapavetinen, oikein myötätuntoinen setä, joka ei edes naureskellut rakkaille jalkineilleni. Viikon verran kaiholla odotin, että saisin noutaa terveet pienokaiset takaisin. Koska tällä kertaa kenkäremontti oli aikaisempia laajempi, olin varautunut maksamaan hieman enemmän. Olin iloisesti yllättynyt, kun toimenpide olikin suuruudestaan huolimatta aikaisempia huokeampi. Ei ollut onnella rajaa, kun kannoin kultaseni kotiin.. Totta puhuen en edes kotiin saakka, vaan toimistolle, jossa heti vaihdoin vanhat kunnon Clarksit jalkaani. Autuas olo riensi varpahistani aina suupieliini asti, ja aloin hymyilllä niin, että aatelinen nenänikin vallan vääntyi rypyille.

Tällaista on aito, pyyteetön rakkaus. Kaikkeni olen antanut kenkieni eteen ja sijoittanut niihin uskomattoman summan rahaa. Muuta en ole niiltä takaisin saanut, kun ilon niiden olemassaolosta. Nytpä siis tiedän, miltä vanhemmistani tuntuu nyt, kun olen jälleen kotona. Äitikin varmasti ajattelee minusta juuri kuten minä Clarkseistani: samapa sille mittaamattomalle rahamäärälle, jonka olen pikkuisiini sijoittanut. Tärkeintä on, että ne ovat kunnossa ja kotona taas!