Elämää - vihdoinkin

Heti urakalla alkoi kalenteri täyttyä. On koulua, on itsenäisiä kursseja, on musiikkitapahtuman järjestämistä ja onpa vielä työtäkin luvassa. Ja kuvanveistoa ja uintia ja vesijumppaa!

Kuvanveisto viime tiistaina oli oikein antoisa. Olen päässyt jo aika hyvin yksityiskohtia hiomaan. Välillä meinaa turhauttaa, kun huomaa, että tekeleessä on jotain vikaa, mutta itse on jo niin sokeutunut työllensä, ettei oivalla, mikä mättää. Onneksi kurssilla on pätevä opettaja, jolta saa aina hyviä korjausehdotuksia. Muutenkin on mielenkiintoista työstää elävää mallia ensimmäistä kertaa. Aina kun on omasta mielestään saanut tyydyttävää jälkeä yhdeltä kantilta, ja malli käännetään, joutuukin huomaamaan, kuinka toisella puolella muodot ovatkin ihan luonnottomia.

Viime viikolla vesijumpassa oli huvittava nainen. Sellainen keski-ikäinen rouva (uskon, että oli rouva, sillä oli yhdessä miehen kanssa), joka oli taukoamatta hymyssä suin. Eikä se ollu mikään pieni hymynkare, vaan riemullisen näköinen leveä virne. Ja joka kerran liikkeen vaihtuessa nainen näytti innostuvan yhä enemmän. Ensin katselin ehkä hieman nenän varttani pitkin kummastellen, mikä muka oli niin hauskaa. Sitten yhtäkkiä ihan kauhistuin kyynistä asennettani ja tajusin, että sehän on vain hienoa, että joku niin kovasti nauttii vesiliikunnasta, eikä yritä iloaan piilotella. Onneksi oivalsin olla jalo ja antaa kanssaihmisen riemuita olostaan.

Tänään olin taas uimahallissa uusien uimalasieni kanssa. Nyt olen jo melkein tottunut siihen järisyttävään tosiseikkaan, että veden alla näkee valtavan hyvin. Viime kerralla olin nimittäin tullut sellaiseen hätiköityyn johtopäätökseen, että kaikki, jotka viiihtyvät altaassa uimalasit päässään, ovat toisia uimareita veden alla tiirailevia perverssejä. Hätiköity teoria oli siksi, että se olisi tätä nykyä lukenut myös minut perverssiksi ja sehän ei minuun sopisi, ei laisinkaan.

Uiminen on kyllä äärimmäisen rentouttavaa, lähes terapeuttista. Uidessa voi keskittyä juuri siihen hetkeen, eikä tarvitse kuunnella mitään eikä ketään. Jopa omien ajatusten hälinä tuntuu ihmeellisesti taukoavan. Ja jos kukaan Teistä kuulisi sen turhanpäiväisten ajatusten hurinan päässäni, voisitte ehkä kuvitella, kuinka vapauttavaa on, kun päässä kuhisee vain harmiton mantra: puhallus, potku, liuku, veto, ilmaa, puhallus, potku, liuku, veto, ilmaa...

Tänään kävin jututtamassa pyörätuolissa istuvaa nuorta miestä, jonka apuna minun olisi tarkoitus alkaa työskennellä parikymmentä tuntia viikossa. Työ vaikuttaa ihan mukavalta. Uskoisin, että se on minunkaltaiselle ihmiselle paremmin soveltuvaa kuin esimerkiksi kaupan kassalla oleminen (äiti ainakin tietää, miksi...). Huomenillalla menen ensimmäistä kertaa muutamaksi tunniksi avuksi. Toivottavasti tiistai-illat olisivat pääsääntöisesti vapaita, etten joutuisi luopumaan kuvanveistosta. Tietenkin menen työhön, jos päällekkäisyyksiä sattuu.

Myös joulubisnesfirmalta tuli kirje. Jälleen kyseltiin mukaan joulusesongiksi töihin. Bussioppaan työ on toki antoisaa. Varsinkin, jos sattuu mukava ryhmä ja hyvät säät. Se on kuitenkin myös raskasta, sekä fyysiseti että henkisesti. Kovasti väsyttää helposti yli 13-tuntiseksi venyvän pakkasessa puuhastellun työpäivän jälkeen ja joka kerran uutta ryhmää hakiessa jännittää ottaa vastuulleen 40 - 50 brittiä. Täytyy harkita. Toisaalta, en nyt sitten tiedä, kuinka olen sidoksissa tuohon uuteen työhöni, josta siitäkin tosin varmaksi tiedän vasta huomenna.

Olipa nyt sitten tekemistä ja mietittävää kuinka paljon tahansa, olen silti mielissäni, että olen vihdoin saanut kauan kaipaamaani sisältöä arkeen. Nytpä kampean itseni kauneusunille ja taidanpa kiskoa tuon koirankörilään sohvalta kainaloon...