Naapurikyttääjä kertoo: tarinoita paljastelijoista puliukkoihin

Seinänaapurin pariskunnalla oli kevään aikana raivokkaan kuuloisia riitoja tuon tuosta. Pitkään kuullosti sitten elämä onnelliselta (tai siis niin päättelin, kun oli niin autuaan hiljaista), kunnes taas toissailtana räjähti. Kyöstikin valpastui pystyasentoon, korvat heilahtelivat ja pää kääntyili puolelta toiselle. Varmaan tunteroisen jaksoi pari äänihuuliaan kiduttaa, ennenkuin talossa hiljeni. Meinasin jo jossain vaiheessa ryhtyä seinää takomaan, mutta päätin olla puuttumatta toisten "keskusteluun". Olkoonpa vastaisuudessa ihmisittäin.

Samana iltana kävin vielä koiralenkin jälkeen omalla hölkällä. Kello oli jo puoli kaksitoista, kun lönköttelin jo lähes kotikulmillani. Hämärällä kadulla näin kaukana tumman hahmon. Ajattelin, että joku siellä puistelee mattoja, kun kangasrievut heilahteivat. Lähemmäksi päästyäni huomasin kuitenkin, että paikalla seisoskeli mies joka heilutteli valtavan viittansa helmoja. Olin jo ihan varma, että nyt kohtaan silmästä silmään jonkin perverssin itsensä paljastelijan ja suunnittelin jo, kuinka vain nauraisin ukkoparan hämilleen. Mutta paskat se mitään näyttänyt, kiskoi vain kummallista huppunuttuaan tiukemmalle.

Tänään tapasin toisen hörhön. Olin matkalla Raksilan uimahallille liikennevaloihin pysähtyneena, kun kuulin takavasemmallani puliukon uhoavan jotain jollekin. Yritin olla kiinnittämättä mitään huomiota miekkoseen, jotta välttyisin kontaktilta. Kohta pultsari kuitenkin tuli lähes kylkeeni kiinni ja suorastaan komensi: "Anna viiskytä senttiä!" Minulla oikein päässä napsahti, kun alkoi niin ärsyttää. Juuri edellisenä päivänä olimme kaverin kanssa keskustelleet siitä, kuinka katujuopotkin saavat enemmän tukia kuin opiskelijat. Itse olin vain minuutteja sitten ollut pankissa tallentamassa kolikkolippaani vähäisiä sisältöjä tililleni, jotta saisin ostaa ruokaa. Ja sitten tulee joku limainen öykkäri minulle huutelemaan. Vastaukseksi äijälle tiuskasin takaisin: "Annapa ite mulle viiskytä senttiä!". Onneksi valot vaihtuivatkin juuri vihreäksi, ja sain jättää miekkosen purnaamaan.

Tässä päivässä onnellisinta oli ehdottomasti aamu. Kun olin seitsemän jälkeen lähdössä aamulenkille, havaitsin oviluukussa roikkumassa ihka oikean sanomalehti Kalevan. Kiitos ystävälle, joka sen minulle kuukaudeksi laittoi tulemaan! Puoli tuntia pihalla nautiskelin ajatuksesta, että pian pääsisin rauhassa lukemaan lehteä ja nauttimaan aamukahvia ja puuroa. Tuo lehti on nyt kultaakin kalliimpi lähde sivistykseen, sillä minulla ei tätä nykyä ole edes tv:tä.

Nytpä on aika kirmata ruokaostoksille. Sillä viisikymmensenttisellä, joka nyt on poissa puliukon iltahömpsystä, saan ostaa puolikkaan kaalin. Narskis.