Pikkusisko, joka pääsi mukaan

Olin elänyt viikon verran kuin kuka tahansa kuopus, yksinäinen lapsi, vanhempiensa kanssa: keskustellut pikkuvanhaan tyyliin maailmanpolitiikan tilanteesta kolmelle katetun ruokapöydän ääressä, pakottanut kauhusta vapisevan äitini soutamaan kumiveneellä järven syvänteille vesileikkejä varten ja kertonut salaisuuksia koiralleni. Oli siis suorastaan ilouutinen kuulla, että yksi palvomistani isoveikoistani olisi tulossa viikonlopuksi kotiin. Onnellisena ajelin hakemaan veljeäni linja-autolta seurakseni kotiin. Hyvin pian kävi kuitenkin ilmi, että erähenkinen veljeni lähtisi samantien tunturijärvelle kalastamaan kaverinsa kanssa. Kammottavan uhman vallassa yritin hädissäni huudella puhelimeen: "Veljeäni et varasta!", mutta se taisi olla turhaa.

En edes muista, kuka niin mullistavan ajatuksen suustaan päästi, mutta pian kotiin saapumisemme jälkeen olin itsekin varustautumassa kahden yön tunturiretkelle. Se olikin jännää. Vaikenta oli valita oikeanlaiset vaatteet. Äiti puuttui pakkaamiseeni siinä vaiheessa, kun päähineiksi oli mukaan lähdössä lippalakki, fleecemyssy, pipo, huivi, pääpanta ja vielä yksi huivi. Karsinta oli vaikeaa, mutta lopulta mukaan pääsivät vain lippis, myssy ja huivi.

Retken kohteena oli käsivarressa sijaitseva Ailakkajärvi. Tien laidasta jalkaisin oli vaellettava noin seitsemän kilometriä. Lähdimme ajamaan määränpäätä kohti illalla yhdentoista maissa ja vaeltamaan pääsimme paria tuntia myöhemmin. Erämaakämpälle saavuttuamme kävin itse kauneusunille, mutta reippaat poikalapset kokosivat pienen yöpalan jälkeen kalastusvälineensä ja lähtivät hakemaan kalaa aamiaispöytään.

Laverilla pyörityn yön jälkeen aamiaiseksi maistelin vahvaa nokipannukahvia ja ruisleipää, jonka päälle uskaltauduin laittamaan kuusi tuntia suolautunutta Ailakkajärven harjusta. Vielä kun ahtasin kupuuni rinkassa litistyneen korvapuustin, olin valmis harjoittelemaan virvelöintiä.

Pari kertaa olin tuntevinani, että joku olisi käynyt nykimässä siiman toisessa päässä, mutta mitään elävää en saanut rannalle kiskotuksi. Parin turhauttavan tunnin päästä saapastelimme kämpälle ruokatauolle, jonka jälkeen kaverukset täyttivät kumiveneen ja lähtivät vastarannalle kalastelemaan. Minä päätin jättäytyä kämpän läheisyyteen. Harkitsin vakavissani jylhän näköisen Ailakkavaaran huiputtamista. Lopulta kuitenkin kävin vain reilun tunnin mittaisella patikkaretkellä tunturin juuressa, sillä yksin liikkueassani minusta tuntui turvallisemmalta kääntyä takaisin kun vielä suurin piirtein osasin reitin takaisin. Kävipä tuona yksin vietettynä aikana myös niin, että ainoan vessapaperirullan haltija oli tyydyttämässä saalistusviettiään järven toisella puolella, ja luonto puolestaan pakotti minut juuri silloin puuceehen. Mutta, hätä keinot keksii. Ahkerana opiskelijana olin ottanut retkelle mukaan erään opetusministeriön teettämän hankkeen selvitysmiehen raportin, jotta voisin joutoaikana sitä lueskella. Opuksen väliin oli unohtunut netistä tulostamani Haapaveden kartta. Kun kerran aikani Haapavedellä oli lopullisesti ohi, katsoin kartan oikeudeksi palvella minua viimeisen kerran, ja kyllä - pehmtitin paperin pyhään tarkoitukseen.

Jossain vaiheessa iltapäivää sain vastarannalta radiopuhelimeeni komennon: "Tehkää huomio!". "Ai, mikä huomio?", kummastelin vastaukseksi. "NUOTIO!", kuului korjaus. "Mistä minä nyt sellaisen", hätäilin takaisin. "Käytä luovuuttasi", oli viimeinen ohje. Muistin, että puuliiterin ovessa oli teksti, joka ehdottomasti kielsi halkojen käytön avotulen tekoon. Hain siis sieltä vain kirveen ja aloin paukutella maassa makaavia koivun rimpuloita poikki. Kolme pätkää hikipäissäni katkoin. Sytykkeiksi revin tuohia. Tyytyväisenä katselin koivunpätkien välissä pian tanssahtelevia liekkejä. Riemua uhkuen paukautin kaiken päälle vielä ruhtinaallisen kokoisen puupökkelön. Mielialani laski roimasti, kun tuli alkoi uhkaavasti hiipua ja järkytyksekseni oivalsin tuohien palaneen loppuun. Puut eivät palaneetkaan ollenkaan. Ruokakalat saalistaneet pojat saivat siis myös hoitaa nuotion. Minä, muka emäntä, seurasin sivusta ja ollakseni edes jotenkin avuksi tarjouduin kantamaan juomavettä järvestä, 50 metrin päästä. Hyvällä ruokahalulla pistelin kuitenkin poskeeni nuotiolla kypsytettyä harjusta. Veljeni iloksi ja ylpeydeksi ruokailin eläimellisesti - ja niin epänaisellisesti - paljain sormin.

Illan viimeiselle kalareissulle läksin mukaan. Isoveikka souteli kumiveneellä ja minä ja veljeni kaveri reippailimme jalkaisin rantoja pitkin. Muutaman kerran heittelin virvelillä minäkin, mutta lähinnä toimin kannustajana taka-alalla. Jossain vaiheessa iltaa paikalle pelmahti valtava lauma harvinaisen äkäisiä ihmissyöjäötököitä. Niiden (ja niin monien muidenkin) mielestä herkullisimmat kohdat minussa olivat kasvot ja pakarat. Poikien tyytyväisenä kalastellessa minä roikuin kannoilla kankkujani kynsien. Lopulta päätettiin palata takaisin. Uskaltauduimme kaikki kolme kumiveneeseen. Alkujännityksen jälkeen totesimme pikkuruisen veneen kunnialla kantavan meidät kaikki. Venematkan aikana nappasin reissun ensimmäisen (ja ainoan) kalani! Vaikka saaliina oli jo useita saman kokoluokan harreja, minä vaatimalla vaadin myös minun kalani mukaan otettavaksi. Taitava kalannarraaja veljeni oli napannut myös yhden raudun. Olin taas ensimmäisenä unten mailla. Miesväki vietti iltaa vielä nuotin ääressä.

Koska olin edellisenä yönä pyörinyt oikein urakalla ja kokeillut kaikki mahdolliset asennot, joissa ylhäinen lantioni ei liioin puutuisi, nukuin toisena yönä oikein hyvin. Aamulla heräilin hiljalleen palvelij- siis veljeni keittämän kahvin tuoksuun. Vääntäydyin valmiiseen aamiaspöytään ja suoritin alkeelliset aamutoimet. Pakkailin rinkankin viittä vaille valmiiksi ja kirjoitin tarinamme vieraskirjaan. Äijäväki kalasteli ja kalasteli. Järvi oli nyt niin levoton, että kumivene hylättiin ja kalastus tapahtui rannoilta heitellen. Menin jossain vaiheessa vielä itsekin viehettä paiskomaan. Edellispäivänä olin onnistunut sotkemaan siiman niin pahasti, että siitä jouduttiin poistamaan merkittävä pätkä. Tällä kertaa puolestaan taisin lingota viehettä järven suuntaan niin ankarasti, että siima katkesi ja kuulemma-halpis-viehe karkasi omille teilleen.

Kalaa ei enää juurikaan tullut, joten seurueemme heitti hyvästit Ailakkajärvelle ja kipitti kiireenvilkkaa takaisin tienvarressa odottelevalle autolle. Muutaman kala saatiin kotiinvietäväksi. Olihan niitä savustettuja harjuksia ilo syödä, mutta minulle sillä saaliilla ei kuitenkaan niin hurjan suurta merkitystä ollut. Olin vain äärimmäisen iloinen siitä, että ylipäätänsä pääsin retkelle mukaan. Hauska huomata, että jossain vaiheessa olen kai kasvanut niin isoksi, että olen ansainnut pääsyn veljeni retkikuntaan. Olen kai jo niin oikea ihminen, ettei veljen tarvitse enää edes kavereiltaan piilossa pitää. Vaikka ehkäpä tämän reissun jälkeen hän jälleen oivalsi, että syytä olisi...






Kuva: Miika Alatalo