Nusquam est, qui ubique est

Tänään oli hervoton säntäilypäivä. Välillä oikeasti juoksin paikasta toiseen, kun aika ei tahtonut riittää normaalilla kävelynopeudella suoritettaviin siirtymiin. Pyörä on kahdeksan kilometrin päässä isoveikalla huollossa, ja minulla on ihan rampa olo ilman sitä.

Aamulla heräsin aikaisin ja käytin Kyöstiä lenkillä. Tosin en niin pitkällä, kuin alun perin oli tarkoitus, sillä ylösnousu oli tuskaista. Olo oli kuin pikkuisella siivekkäällä otuksella kärpäspaperiin liimautuneena; lämmin peti piti ankarasti otteessaan, silmät tuntuivat Bostikilla sinetöidyiltä ja raajat liisteröidyiltä. Suoritin ylösnousun pienissä erissä. Ensin raahauduin vessaan. Rutiinit siellä sujuivat puoliunessa. Kroppa vaati päästä vielä hetkeksi vaakatasoon, ja jos en olisi antanut periksi ja kellahtanut vielä toviksi sänkyyn, olisin taatusti tahtomattani kuukahtanut uneen vaikka siihen eteisen lattialle. Asetin herätyksen uudelleen vielä pariin otteeseen, ennen lopullista ryhdistäytymistä.

Aamutunneille oli sovittu vierailu oikeustaloon kuuntelemaan käräjäoikeudenkäyntiä. Minulla on tapana lähteä vieraisiin paikkoihin aina liian aikaisin, mutta tänä aamuna pelkäsin myöhästyväni. Siksipä hölkkäsin reipasta tahtia matkan ensimmäisen kolmanneksen. Lopunkin kävelin varsin ripeästi. Olin paikalla kymmenen minuuttia etuajassa. Oikeustalolta matka koululle taittua bussilla. Se oli kummallista. Viimeksi olen Oulussa käyttänyt bussia kai viime talvena.

Koulusta kotiin keikuttelin taas ripeää tahtia. Säntäsin sisään hakemaan Kyöstiä ulos ja kävin samantien kolmen vartin kierroksen. Valmistin pikaisen päivällisen ja kiskaisin kasan ruokaa pelottavan vauhdikkaasti nieluuni. Montaa minuuttia ei ruokaa ehtinyt vatsassani rauhassa velloa, kun piti jälleen kiiruhtaa. Puin päälleni lenkkeiyvaatteet ja lenkkarit ja juoksin kuvanveistotunnille. Siellä tein kipsimuotin valmiiksi vajaassa tunnissa. Sitten pistin taas juoksuksi. Tulin kotiin, kusetin koiran ja vaihdoin vaatteet. Sitten juoksin töihin.

Tämän sorttinen säntäily on ehkä pikkuruisen liian touhukasta minun makuuni. Olen ehkä paremminkin henkilö, joka mielellään paneutuu yhteen asiaan kerralla kunnolla, eikä hösellä yhtä aikaa suuntaan jos toiseen.

Äidillä on tapana pääsiäisen aikaan kiinnittää keitettyijen kananmunien päälle latinankielisiä mietelauseita. Tänään päähäni putkahti yksi tuttu: "Nusquam est, qui ubique est" eli missään ei ole se, joka on kaikkialla. Loppukoon siis pian tämä santäily. Olisi kai hienoa olla hetki tässä.