Väännetäänkö rautalangasta?

Silloin kun asioita on vaikea hahmottaa, ymmärtää tai saada ojennukseen, käytetään usein termiä rautalangasta vääntely. Sillä tarkoitetaan tietenkin, että asiaa lähdetään selvittämään perin pohjin. Minun syksyni on ollut monessa suhteessa rautalangasta vääntämistä. Ensinnäkin koulun kanssa. Pääkoppani kihisee räjähdyspisteessä, kun vain yritänkin alkaa miettiä kahden koulun läpiviemistä. Kun olen paikalla toisessa koulussa, jään jälkeen toisessa. Yksinkertaista, mutta niin turhauttavaa.

Oulun koulussa varsinainen opetus ei ole vielä lähtenyt käyntiin, joten kesälomani on jo tuntunut piinaavaan pitkältä. Olenkin jo useaan otteeseen rallatellut päässäni viisua ”Jo joudu armas arki ja syksy suloinen…”. Tällainen joutenolo kun on pidemmän päälle hermoja raatelevaa. Olisihan minulla paljonkin itsenäistä opiskeltavaa, mutta on niin vaikea käydä opintoihin käsiksi ilman normaalia arkirytmiä. Enää viikko siedettävänä ja kauan kaipaamani aamuherätykset ovat jälleen osa elämääni. Enpä olisi yläaste- tai lukioikäisenä arvannut muutaman vuoden päästä näin kovasti odottavani koulun alkua.

Ilmoittauduin kesän lopulla kuvanveistokurssille, jossa luvassa olisi myös elävä malli. Ensimmäisellä kerralla jännityksellä odotin mallia saapuvaksi. Toivon tietenkin atleettista nuorta adonista, mutta olin myös varautunut siihen pettymykseen, että joku tyttönen Laila Snellmanin tallista tallustelisi tisseineen sisään. Olin ensimmäisiä luokkaan saapuneita ja siellä odotellessani satuin kuulemaan, kun opettajamme luokan ulkopuolella lausahti jollekin ”Tänä vuonna meillä onkin sitten miesmalli!”. Olin vähällä tuulettaa railakkaasti, mutta pystyin hillitsemään reaktioni hillityksi hymyksi. Riemuitsin kuitenkin ehkä liian aikaisin, sillä malli ei ollutkaan järisyttävän komea satuolentomainen prinssi vaan ihan tavallisen kuolevaisen näköinen lyhyenlainen kaljupää, joka kaiken kukkuraksi istui tuolissaan lähes täysissä pukeissa. Muistutin itselleni, etten suinkaan ollut lähtenyt kurssille aikuisviihteen toivossa, vaan taltuttamaan savesta ihmismuotoja. Käytännössä kuvanveisto olikin ensimmäisellä kerralla juuri sitä rautalangasta vääntämistä. Siis ihan kirjaimellisesti. Vääntelin naama rutussa, sormet turtana kuusimillistä rautalankaa tukirakenteeksi savimallille. Melkeinpä jo turhauduin, kun kaikki kylän mummot ja ulkomaan toivo Caesarkin taivuttelivat rautalankansa haluamaansa muotoon kuin se olisi ollut keitettyä spagettia. Meni tovi, mutta lopulta sain minäkin häkkyräni kasaan. Seuraavalla kerralla taiteen tekeminen oli heti kerralla tyydyttävämpää, kun pääsin jo saveen käsiksi. Edes mallin arkinen olemus ei enää jaksanut häiritä.

Kiireisenä joutenolijana olen ehtinyt jonkin verran matkustellakin. En tietenkään ihan siihen malliin kuin eräät vanhat ystäväni, jotka tuon tuosta hyppelevät mantereelta toiselle. Ovat minunkin matkani sentään ulottuneet Suomen Savosta aina Lappiin saakka. Ensin olin kuun vaihteessa vajaan viikon Mikkelissä. Siellä yritän pistää opintojani ojennukseen ja jotain sain sentään aikaiseksikin. Lisäksi onnistuin houkuttelemaan erään keväällä vihastuttamani nuoren miehen iltaa istumaan kahvilaan. Ja jälleen, kuin rautalangasta vääntäen, puhuin poikaparan pyörryksiin. Toivottavasti kuitenkin sain myös asioita oiotuksi. Oleskelin taas ihan kiusaksi asti entisessä asunnossani. Siellä on aina leppoisa ja kotoisa ilmapiiri ja hyviä ystäviä ympärillä. Mikkelin jälkeisen viikonlopun vietin Rovaniemellä lukioaikaisen tyttönelikon kesken. Toinen yö vietettiin mökillä sivistyksen saavuttamattomissa, mutta ensimmäisenä iltana vilkaistiin yöelämää. Kiltti isoveli vei autolla baariin, kun sää sattui olemaan niin kurja. Olisihan ollut sääli, että sade olisi kihartanut vaivalla suoristamani hiukset. Elämäni mies ei ollutkaan perjantaina lähtenyt liikenteeseen, joten vieläkään emme toisiamme tavanneet. Sen sijaan joku erittäin humalainen mies yritti parikin kertaa baaritiskillä jutella. Todennäköisesti se yritti sanoa jotain kuolettavan kaunista. Mitä ikinä se olikin, en saanut puheesta mitään tolkkua. Viimeiselle hitaalle raahasin lähes väkisin ainoan miehen, joka näytti olevan riittävän pitkä. Tämä äijä oli oikein viihdyttävää seuraa. Kovasti nauratti kumpaakin, kun rupateltiin ihan joutavanpäiväisiä juttuja. Juttujen taso oli juuri sellainen, että jostain syystä kerroin tuolle muukalaiselle erään nöyryyttävän tapauksen viime keväältä, kun työnsin kännykän näppäimen niin syvälle sieraimeeni, etten ollut saada sitä sieltä pois ennen kuin keksin kaivaa sen hammastikulla. Miksi, miksi pitää kaikki selostaa? Ja sitten joku vielä ihmettelee, miksi minulle ei löydy miestä. No, onneksi tämä tapaus ei kuitenkaan ollut NIIN kiinnostava. Sitä paitsi elämäni mies on sellainen hieno ja suvaitsevainen mies, joka sietää naista, joka on joskus työntänyt sieraimeensa sinne kuulumatonta materiaalia. Jokainen sen on jossain vaiheessa lapsuuttaan tehnyt. Minulta se vain jäi silloin tekemättä…

Ehkä alan harkita aikuistumista.