Lienenkö mummo vailla jälkikasvua?

Olisi liioittelua sanoa, että tänään oli hyvä päivä. Rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että tänään oli ihana aamu. Nousin ylös jo kymmentä vaille kuusi ja valutin kurkusta alas ison lasillisen sitruunalla maustettua vettä. Kiskoin hämmentyneen koiran ulos kirpeään syysaamuun pissimään. Sitten pakkasin reppuun uimakamppeet ja polkaisin uimahallille. Vartin yli kuusi hallin ovet eivät olleet vielä auki, mutta oven suussa parveili valtaisa lauma hyväntuulisia mummoja ja vaareja odottamassa pääsyä jäseniä hellivään vesijumppaan. Liityin massaan, enkä edes tuntenut itseäni ulkopuoliseksi. Huolestuttavaa...

Kun ovet aukesivat, vanhusvoittoinen väestö muuttui lähes väkivaltaiseksi ja sulloontui sisään sellaisella voimalla, että lasiovet olivat paiskautua säpäleiksi. Kun jouduin aulassa odottelemaan jumppakaveriani pari minuuttia (aamulla sekin tuntuu pitkältä ajalta), aloin jo pelätä hänen edellisenä päivänä käsittäneen vitsinä aamuvesijumppaan lähdön. Epäilemättä hänessä kuitenkin elää samanlainen mummonsielu kuin minussa, sillä niinpä vain hänkin saapui paikalle.

Aamuinen vesijumppa oli hyvä kokemus. Saunassakin oli oikein hilpeä tunnelma kun mummotoverimme keskustelivat toisilleen: "No, mitenkäs Martta on voinut?", joku kysyi "Oikein hyvin olosuhteisiin nähden, heh heh heh, olosuhteisiin nähden!", vastasi Martta käkätellen kuivasti.

Kotona olin jo ennen kahdeksaa. Piski-parkakin oli vielä nukkumassa, eikä edes vaivautunut ovelle tervehtimään. Houkuttelin unisen äijän koiranmakkaralla sängystä ja itsekin nautin rauhallisen aamiaisen ja syntisen paljon kahvia. Siis ihan oikeasti PALJON kahvia, ainakin kaksi ja puoli MUKIA. Hetken aikaa piti antaa vatsakummun tasoittua ennen kuin taas ryhdistäydyin ja lähdin lenkille koiran kanssa.

Jouduin saman aamun aikana jo toistamiseen huolestuneena miettimään henkistä ikääni, kun puistossa yllätin itseni tuijottelemasta lumoutuneena lammikossa nuokkuvia sorsia. Muutenkin lenkin aikana vaelsin kasvoillani eläkeikäisen seesteinen hymy. Missä piileksii nuoren naisen uhmani?

Kotiin palattuani kauhistelin asuntoni hämäryyttä ja astelin parvekkeen ovelle avatakseni sälekaihtimet, jotta päivänvalo saisi heittäytyä huoneeseeni. Mummon sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin, kun kiskaisin kaihtimet ylös. Parvekkeella seisoi ihka oikea mies! Hetken aikaa hämilläni tuijottelin tuota harvinaista näkyä ja totesin sen todellakin olevan homo sapiens. Voi, hetkessähän mummon sydän sulaa, ja veikeästi vain pojalle sitten vilkuttelin lasin läpi. Oivalsin toki, että kyseessä oli parvekekaiteiden maalaaja, josta oli pari viikkoa sitten tullut jokin ilmoituskin. Ajattelin kuitenki varmuuden vuoksi huomennakin kiskaista kaihtimet ylös, jos sieltä taas ilmestyisi joku komistus. Tosin teen sen vasta kaunistauduttuani...

Huipputapahtumat oikeastaan loppuivat parvekeyllätykseen. Sen jälkeen tosin Kyösti-koiran luontaisia vaistoja heräteltiin, kun kävimme koirapuistossa. Kyöstihän on jo keski-ikäinen äijäparka, eikä ole vielä kunnolla päässyt kosketuksiin nartun kanssa. Puistossa sitten sattui olemaan nuori narttu koiransa kanssa (joka myös oli tyttö). Ei kauan kestänyt, kun Kyöstiä jo alkoi... niin... siis tehdä mieli ryhtyä kanssakäymiseen nartun kanssa. Kaveri juoksi sinnikkäästi nartun kintereillä peräpää nytkyen taukoamatta. Kun puistoon sitten saapui iso lauma kilpakosijoita, minun oli aika viedä läkähtynyt ystäväni kotiin särkynyttä sydäntään paikkailemaan.

Nyt olisikin jo korkea aika käydä nukkumaan. Onhan takana jo pitkä päivä tällaiselle seniorille. Toisaalta, tämä yökyöpelöinti on niitä harvoja nykynuorison elämäntapohin kuuluvia paheitani, joten annettakoon se anteeksi. Ristiriitaista: rakastan nukkumista, mutta en osaa käydä ajoissa nukkumaan, kuitenkin rakastan myös aamuja. Ilmiö on selvä merkki minussa taistelevista vanhuuden ja nuoruuden voimista...