Ovimattomuusikko

Isä soitti eilen ja kertoi jutelleensa pitkän tovin erään ystävänsä kanssa. Olin kesällä musiikkitapahtumassa työharjoittelussa ja juuri tämä isän ystävä oli tapahtuman taiteellinen johtaja. Hän oli puhelun aikana isälleni kehunut työpanostani. Olinpas mielissäni kun tämän kuulin.

Ehkäpä kihahti kehut päähän, sillä näin yöllä unta, että olin päässyt soittamaan kamariorkesteriin, jonka johtajana isän ystävä toimii. Huvittavinta on, että musikaaliset taitoni ovat todellisuudessa lähes olemattomat. Osaan ulkomuistista pari pimputusta pianolla ja Greensleevesin kitaralla. Unessa soittimeni oli kuitenkin kainaloihini asti korkea, rullalle kääritty ovimatto. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka sillä saisi musiikkia aikaiseksi, mutta en kehdannut myöntää taitamattomuuttani. Orkesterilla oli parhaillaan konsertti meneillään. Juuri sillä hetkellä "soitintani" ei tarvittu, mutta seuraavassa kappaleessa minun olisi pitänyt soittaa. "Sua ei nyt tarvita, mutta sä tuut seuraavassa", ohjeisti orkesterin johtaja tärkeänä. Minä hädissäni nyökyttelin. Katselin orkesteria ja mietin, mihin kohtaan minun ylipäätänsä pitäisi soittimeni kanssa asettua. Aloin olla jo kovasti paniikissa ja mietin taukoamatta, kuinka osaisin lukea nuotteja ja kuinka soittimeni toimii.

Harmikseni (tai ehkä helpotuksekseni) heräsin ennen kuin ehdin soittaa kamariorkesterissa ovimattoa. Pitänee tosielämässä kieltäytyä niistä lukuisista pyynnöistä soittaa kamariorkestereissa, jotta välttäisin moiset kiusalliset tilanteet.