Kotiseuturomanttisia syysunelmia

Pohjoisesta päin on kantautunut sellaisia uutisia, että tekisi mieleni pinkaista näiltä sijoiltani Suomi-neidon kainaloon. Siellä nimittäin talvi tekee tosissaan tuloaan. Kotijärvi on jäässä ja priimakunnossa luisteluretkiä varten.

Nyt kun siellä olisin, kiskoisin oitis isoveikan vanhat hokkarit jalkaan (ja ainakin kolmet villasukat luistinten koosta johtuen) ja potkiskelin keskelle pakkasessa paukkuvaa järveä. Tekisin puolen järven kiertoretken ja välillä heittäytyisin pitkälleni jäätä vasten ja tiirailisin kirkkaan jään läpi pohjaan. Kyöstilläkin olisi mukava juosta rantoja pitkin vierellä. Eipä tarvitsisi hihnan kiristää. Sitten kun olisin tarpeeksi kauan järvellä touhunnut, taapertaisin kotipihaan. Kaappaisin kouraani kasan pähkinärouhetta. Hetkisen päästä paikalla olisi jo lukuisia lapintiaisia ja hömötiasia hamstraamassa rasvaa talven varalle. Parhaimmassa tapauksessa lintunen jos toinenkin kököttäisi päälaellani tai olkapäälläni odottamassa vuoroaan päästä kämmennelle pähkinänokareita nokkimaan. Röyhkeimmät yksilöt eivät vuoroaan odottelisi, vaan rupeaisivat uhoamaan parhaillaan aterioivalle toverilleen. Tovin kuluttua näppini kuitenkin kylmettyisivät siihen malliin, että lämpöinen pirtti kutsuisi kahvia keittelemään. Ei olisi tavatonta, että sisään astuessani huomaisin pienen tiaisen eksyneen mukaan aina kuistille asti. Sepä olisikin tilanne, josta olisi vaikea mennä sanomaan, kumpi olisi enemmän hädissään, minä vai pikkulintu! Sisällä nauttisin motillisen kuumaa kahvia. Ja hyvällä tuurilla olisin saattanut löytää oman mamman leipomia herkkujakin. Olo olisi mukava ja raukea. Poskia pikkuisen kuumottaisi reippailun jälkeen, ja silmiä alkaisi painaa mukavasti. Saunan jälkeen saisin kömpiä lämpöiseen petiin ja nukkua ihanasti.

Nytpä sen ymmärrän ja oivallan: tuo paikka on aarre. Järvenpään pirtti ja pihapiiri, unohtamatta tietenkään huushollin herttaista herrasväkeä, on jättänyt jälkensä monien ihmisten mieleen. Minulta vain kesti tovi tajuta sen arvo. Piti kai hakea kaupungista kontrastia. Onneksi muutama vuosi sitten erään niskuroivan teinitytön uhmaa ei otettu turhan vakavasti. Saattaisipa olla, että jos olisi toimittu tämän tyttösen ehdoilla, viettäisin hermolomani kelmeiden katuvalojen loisteessa.

Tokihan minä vielä kaupunkielämääkin rakastan. Sopivassa suhteessa kaupungin kaaosta ja Lapin leppoisuutta pitää meikäläisen tyytyväisenä.

Vielä on mainittava, että ei ole tuon kotijärven jäätyminen juuri mikään talven merkki, jos vertaa nuorimman isoveljeni ja tämän ystävän sankarilliseen vuoristoretkeen. Vaikka en virallisesti juuri tämän kyseisen isoveljen fanikerhoon kuulukaan, niin ainakin ihan pikkuisen salassa häntäkin fanitan. Ei saa kertoa kellekään.