Tiesittekö, olen tehnyt äijämäistä ulkotyötä koko vuoden tähän asti? Enpä olisi joskus uskonut ajavani työkseni moottorikelkalla. Ulkoilu on mahtavaa, talvi on kaunis ja kotiseutuihinkin olen tutustunut ja ihastunut ihan uudella tavalla. Olen yllättänyt itseni viihtymällä Lapissa taas.
Usein tulee tosi rittämätön olo, kun fyysiset voimat eivät vain riitä. Itkuraivarit olin yksikin ilta saada kun verensokerit nollassa yritin makaronikourin vääntää kelkkojen tankkeja auki. Kättä pidempää olisi kuulemma pitänyt apuna käyttää. Ja paskat. Kokeilin koivellanikin (joka todistettavasti on käsivarttani pidempi) eikä auttanut. Rekeäkään en jaksanut omin voimin kumolleen keikauttaa. On niin turhauttavaa ja nöyryyttävää olla riippuvainen mieskollegoiden lihasvoimasta. Eikä pelkästään lihasvoimasta vaan myös suuntavaistosta. Miten voikin olla niin hankala oppia muutamia kelkkareittejä? Olen kausioppaista ainoa paikallinen ja varmasti ainoa, joka osaisi ajaa asiakkaita eksyksiin.
Parasta työssä on asiakaspalvelu (erityisesti taidokkaalla rrrranskankielelläni) ja hyvä työporukka. Tosin houkuttelee jo se seuraava työ aika kovasti.
Mahdoton ikävä vaan on. Lappeenrannan väkeä aivan erityisesti. Maaliskuun puolenvälin kieppeillä kenties pääsen parhauksia paijaamaan.
Ja olen ihan kuin teini taas. Asun kotona ja heilastan. Isä eilen taisikin tuumata, että on hauska kun on Mallakin kerrankin päästään pyörällä. Saatanpa vain ollakin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Vai heilastat? :D Lisää tietoa kaivataan!
Lähetä kommentti